183

183 Takana. Tasan saman verran edessä.

Aika kuluu aina jälkeenpäin ajatellen niin nopeasti, että jos meno ei tästä tasaannu, saattaa tässä käydä niin ikävästi, että se loppuu kesken. Suurin pelkoni on, että siinä täysin kuvitteellisessa tilanteessa, jossa aika todella loppuu, joutuisin katsomaan elämääni taaksepäin ja katumaan kaikkea sitä mitä olen jättänyt tekemättä. 21 vuotta on toki tarjonnut paljon, mutta silti tuntuu enimmäkseen siltä, että en ole nähnyt vielä mitään. Pääasiassa tästä syystä kai tännekin lähdin, eikä sitä päätöstä ole ainakaan toistaiseksi tarvinnut katua. Olen ajatellut asiaa siten, että käytettävissäni on vain rajallinen määrä aikaa ja rajallinen määrä madollisuuksia kuluttaa sitä. On minusta itsestäni kiinni, kuinka ne mahdollisuudet käytän ja minkälaisen elämän itselleni valinnoillani rakennan. Elämän tarkoitusta en ole ihan vielä pystynyt selvittämään, se on vielä työn alla, mutta jonkinlaisen elämänfilosofian olen kuitenkin onnistunut kursimaan kasaan.

Tällä hetkellä olen enimmäkseen sitä mieltä, että minun pitäisi elää elämäni siten, että minulla olisi hyvä olla. Edes hetkittäin. Eikä tässä tokikaan vielä kaikki. Minun täytyy pystyä elämään siten, että voin tehdä jonkun muunkin onnelliseksi. Minun täytyy pystyä antamaan niille ihmisille, joita ilman en voi hyvää oloani saavuttaa, jotain mikä antaa heille vähintään yhtä paljon, kuin he ovat antaneet minulle. Vaikka en voi ratkaista kaikkia maailman ongelmia, minun pitäisi silti tiedostaa niistä suurin osa, jotta en tietämättömyydelläni aiheuta muille kärsimystä. En ole syyllinen ongelmiin ja epäkohtiin, joiden aiheuttamisen kanssa minulla ei ole mitään tekemistä, mutta olen siitä huolimatta velvollinen toimimaan niin, että en pahenna tilannetta. Täytyisi pystyä elämään niin, että voisin kuollessani ajatella että tuli oikeastaan tehtyä mahdottoman paljon hienoja asioita hienojen ihmisten kanssa. Tämän saavuttaminen ilman ystävyyttä voimakkaampaa tunnetta ja sen kohdetta tuskin tulee olemaan mahdollista…

Olen aina viihtynyt hiukan itseäni vanhemmassa seurassa. Pääasiassa siitä syystä en ole koskaan tuntenut itseäni aikuiseksi, tai millään muullakaan tapaa kovin kypsäksi. Vuosi toisensa jälkeen olen joutunut toteamaan aikaisemman toimintani ja ajattelutapani lapselliseksi ja huonosti perustelluksi. Parhaassa tapauksessa se kertoo kai jonkinlaisesta kehityksestä, mutta ei se ole itseluottamukselle koskaan kovin hyvää tehnyt. Kosovoon tuleminen ja minulle varattuihin varsin isoihin saappaisiin astuminen oli juurikin tästä syystä hirvittävän haasteellista. Minut asetettiin johtamaan ryhmää, jonka jäsenistä puolet oli palvellut alueella jo kuusi kuukautta silloin, kun minä vasta opettelin erottamaan serbiä albaanista. Olin siis tilanteessa, joka ei ole käsittääkseni kovinkaan vieras nykymaailmassa siviilipuolellakaan.

Korkeamman koulutuksen saanut nuori kölvi opastamassa vanhempia ja kokeneempia taistelijoita miten toimia tilanteissa, joita he olivat käyneet läpi ikuisuuden ja minä pari viikkoa. Lienee sanomattakin selvää, että en selvinnyt kaikista minulle annetuista tehtävistä niin hyvin, kuin minun asemassani olevalta henkilöltä vaadittaisiin, mutta ainakin yritin ja todella halusin oppia toimimaan oikein ja sillä tavoin ansaitsemaan asemani. Siksi en ole täysin pettynyt suoritukseeni menneen puolen vuoden ajalta, vaikka kieltämättä jotkin yksittäiset kämmit harmittavat varmasti vielä pitkään.

Nyt olen vihdoin tilanteessa, jossa en voi enää selitellä huonoja suorituksia kokemattomuudella. Nyt minun pitäisi pystyä lunastamaan ne lupaukset, jotka olen itselleni menneen vuosipuolikkaan aikana tehnyt. Uskoisin, että kehitystä on tapahtunut monellakin tasolla, joten ei ole täysin mahdotonta, että saisin suoritettua tämän vielä edessä olevan koettelemuksen vain vähäisellä kunnian menetyksellä.

Olen koittanut miettiä, miten sain tämän takana olevan puolikkaan kulumaan näinkin nopeasti. Varmaankin suurin syy on kaiken erilaisuus ja ympäristön sekä toiminnan uutuudenviehätys. Toinen suuri tekijä on varmasti se, että olen puolittain pakon edessä oppinut purkamaan itseäni lyijykynällä ruutupaperille tai sähköisesti tutuille ja nykyään täysin tuntemattomillekin. Siksi mikään ongelma ei ole kasvanut ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Edessä piileskelevistä möröistä suurin ja karvaisin on varmasti rutinoituminen. Seurattuani puoli vuotta vanhemman rotaation hiljalleen edennyttä henkistä murenemista, olen päättänyt yrittää välttää samankaltaista henkistä rappiota viimeiseen asti. Se ei tule olemaan helppoa monestakin syystä. Tuskin vähäisimpänä niistä on tänne lähdetiessäni seinään ajamani parisuhde, joka on alkanut nyt kummittelemaan tosissaan. Ei tee hyvää, kun on aivan liikaa aikaa hautoa huolia parin tuhannen kilometrin päässä kotoa, vailla mahdollisuutta vaikuttaa niiden aiheuttajiin.

En taida edes aloittaa ihmissuhteista. Tässäkin taitaa olla jo liikaa. Lisäksi kello on tätä kirjoittaessani melkein kaksitoista ja herätys aamulla on hiukan neljän jälkeen. Ensimmäinen satsi vanhoista poistuu Camp Christinasta lopullisesti (?) hiukan viiden jälkeen. Eivätköhän he ole kuitenkin ansainneet jonkinlaisen morotuksen. Niinno. Ennen sitä täytyy vielä koittaa selvitä ulos kontista. Voin aika turvallisesti veikata, että körmyni oven eteen on jo tähän mennessä kasattu aika vakuuttava määrä tuoleja, kaappeja, lipastoja ja muuta roinaa. Heh.