No, miltä tuntuu olla kotona?

Ajatukset ovat varsin irtonaiset. Siksi tämä merkintäkin on sellainen.

Päälimmäisenä ajatuksina ovat halu viettää mahdollisimman paljon aikaa ystävien, tuttujen ja sukulaisten kanssa ja pelko siitä, että en ehkä kuitenkaan osaa olla oma itseni. Ehkä jopa pelko siitä, että en kelpaa omana itsenäni. Kaikenlaista...

Sovelsin yksinäysyydenvälttämisagendaani viettämällä perjantai-illan kaverin luona Helsingissa liuottaen aivosoluja ja juhlien siten kotiinpaluuta. Sinänsä mukava reissu, mutta paluumatka olikin sitten taas osoitus vähän toisenlaisen Suomen olemassaolosta. Rautatieaseman penkillä istui järkensä valon omaehtoisesti sammuttanut denso, joka yritti esitellä kahdelle teinitytölle elämäntarinaansa, tosin kielellä joka muistutti suomea ainoastaan etäisesti. Hämeenlinnan aseman kohdalla katselin kun em. isännän kohtalotoveri ensin hoiperteli uhkaavan näköisesti, ja hetken huojumisen jälkeen kaatui suorilta jaloilta takaraivolleen ja jäi liikkumattomana maahan makaamaan. Samanaikaisesti ravintolavaunun suunnalta kuului kovaäänistä ja ilmeisen päihtynyttä mölinää raikkaalla Oulun aksentilla.

Poistuessani junasta Tampereella iloiset oululaiset olivat parkkeeranneet hiukan lepäilemään kaksikerroksisen junavaunun rappusiin. Kolmesta veikkosesta kaksi nojaili seinään katsellen maailmaa täysin lasittunein silmin. Kolmas muskettisoturi röhnötti puoli-istuvassa asennossa lattialla pitäen kiinni vessan oven kahvasta, nauttien housuihin lasketun virtsan hiljalleen haituvasta lämmöstä.

Päivä muuttui taikaiskun omaisesti paljon paremmaksi, kun sinisilmäinen ja vaaleatukkainen tyttö tuli halaamaan minua kadehdittavan kaunis hymy kasvoillaan. Oli valtavan mukavaa tavata serkkuja ja perhettäkin, mutta kuusivuotias kummityttö sai kuitenkin sydämen sulamaan taas kerran. Jos tässä sittenkin on jotain järkeä...