Sigur Rós

On tullut kuunneltua Sigur Rósia aika lailla viime aikoina. Pääasiassa siitä syystä, että mikään muu musiikki ei juuri nyt tunnu yhtään miltään.

Olin ajoittanut viime Suomilomani siten, että pääsin katsomaan tämän suuresti ihailemani bändin keikkaa. Se aiheutti jonkin verran edestakaisin ajelua ja ehdinkin jossain vaiheessa ennen keikkaa hiukan katumaankin, että järjestin itselleni niin paljon ohjelmaa. Edellinen Sigur Rósin keikka, jolla olin ollut, oli kuitenkin niin valtaisan hieno kokemus, että en malttanut jättää tätä tilaisuutta käyttämättä. Konsertti oli Helsingin kulttuuritalolla. En etukäteen tiennyt minkälaisen paikan kaverini oli minulle hankkinut, joten hiukan pelkäsin, että se saattaisi olla huonohko, tai jopa täysin surkea. Kulttuuritalolla sekin on kuitenkin mahdollista.

Kun sitten vihdoin löysin oman paikkani, aloin pelkäämään ihan oikeasti. En kuitenkaan edellä mainitsemastani syystä. Paikat oli suhteellisen huonosti merkitty, joten en ollut täysin varma, oliko löytämäni paikka minun. Valtavahko kauhu valtasi minut siksi, että pelkäsin ihan tosissaan, että paikka ei olisikaan minun. Se oli melko täydellinen. Aivan keskellä salia ja hiukan permannolla seisseen yleisön yläpuolella. Jo tässä vaiheessa aloin olla melkoisen varma, että kaikki nähty vaiva tulisi olemaan todellakin sen arvoista.

Musiikki räjäytti pään. En muista koskaan kokeneeni mitään niin voimakasta. Löysin itseni useita kertoja ihmettelemässä suu auki kuulemaani ja näkemääni. Olin täysin haltioitunut alusta loppuun ja keikan päättäneen ( ) –albumin viimeisen biisin aiheuttama tunnekuohu oli melkoisen hämmentävä. On vaikea uskoa, että mikään bändi voi rakentaa kokonaisuuden, joka yhdistää täydellisesti hennon herkkyyden räjähtävään voimaan ja rakentaa siitä niin oman näköisensä paketin, että minkäänlainen kategorisoiminen ei juuri ole mahdollista.

Bändin voimakkuus on vaikeinta ymmärtää. Pari kirkasäänistä kitaraa, jousikvartetti, kellopeli, syntikka, rummut, ja sairaalloisen hennosta miehestä puristettu falsetto eivät ehkä kuulosta kovinkaan vakuuttavalta yhdistelmältä kun puhutaan voimakkuudesta, mutta ainakaan itse en ole päässyt kokemaan mitään, joka kävisi noiden osien summan yli. Yksikään särökitaralla ja käsittämättömällä örinällä yrittävä yhtye ei koskaan voi huutaa niin kovaa, että se ei vaikuttaisi miltään muulta, kuin säälittävältä piipitykseltä sen rinnalla, mitä olin todistamassa.

Tuskin pystyn ihan heti kiittämään tarpeeksi kaveria, joka hankki minulle keikkalipun.

Kaiken tämän jälkeen pystyn ymmärtämään formaattiradioiden soittolistoja ja niiden kuuntelijoita entistäkin vähemmän. Miten kukaan voi viitsiä tuhlata aikaansa kuuntelemalla jotain niin merkityksetöntä ja mitäänsanomatonta. Valmiiksi pureskeltua paskaa, jonka kuuntelemiseen ei tarvitse tuhlata ajatustakaan. Ei musiikki ole tarkoitettu taustahälinäksi. Sillä olisi paljon enemmän annettavaa, mutta yhteiskunta on muokannut siitä helposti nieltävää kulutustavaraa, jonka ainoa tarkoitus on tuottaa rahaa.

Tietysti surullisinta tässä on se, että tuollaisella mitäänsanomattomuuden riemulla on aivan järjetön kysyntä. Koko tämä saatanan maailma on täynnä pelkkää typeryyden ylistystä, jota meille tarjotaan jokaisesta mahdollisesta lähteestä. Itsenäinen ajattelu, älykkyys ja omaperäisyys ovat olleet poissa muodista jo niin kauan, että niiden ihannoimista tunnutaan pitävän halveksuttavana. Kaiken pitäisi olla valmiiksi pureskeltua ja helposti sulatettavaa, jotta voisimme turvallisesti jatkaa älyllistä surkastumista kotisohvalla, muuttuen hiljalleen kykenemättömiksi luomaan itse mitään uutta, tai ymmärtämään mitään mitä ei meille suoraan sanota.

Häpeän maailmaa, jossa elän ja sitä, että en itsekään pysty olemaan ihanteideni veroinen.