Kokeneemmat
Eräskin kaveri pohti tässä muutama kuukausi sitten, että suurten ikäluokkien eläköityessä ja vallatessa lopullisesti maamme päättävät elimet, ei ole enää poliittisesti korrektia puhua vanhuksista. Yleisten hyvien tapojen mukaan kansamme elämällisesti kokeneinta osaa voitaisiinkin alkaa silloin kutsua "karpaaseiksi" tai ehkä "harmaiksi panttereiksi."
Lapsuudelleni puitteet tarjonneessa pienessä maalaiskunnassa näiden vähän iäkkäämpien taistelijoiden osuus onkin sitten vielä keskimääräistäkin suurempi. En sano sitä mitenkään paheksuen vanhuksia, mutta seikka kyllä pistää silmään Kosovon ikäjakautumaan tottuneelle aika voimakkaasti. Tätä se Suomen tulevaisuus tulee kuitenkin olemaan, joten on ehkä ihmettelemisen sijaan sopeuduttava tilanteeseen.
Eläkeläisvoittoinen kunta tiedostaa eläkeläistensä määrän melko hyvin ja heille onkin järjestetty mielestäni varsin hienolla tavalla erilaista viriketoimintaa. Vietin hetkosen tästä tämänviikkoisesta lomailurupeamastani tuuraten lomailevaa äitiä vetämällä muutaman varttuneemmille suunnatun kuntosalikerran, ja tein sen vieläpä oikein mielelläni. On aina yhtä hauskalla tavalla mielenkiintoista kuunnella räiskyvien persoonien juttuja ja ajatuksia nykymaailman menosta.
Sairaudet ja kuolema ovat jutuissa jollakin tavalla aina läsnä, mutta niistä puhutaan naureskellen ja varsin toteavaan tyyliin. Viimeisimmästä kuntoilukerrasta jäi jostain syystä mieleen juttu, jossa aiemmin piiriin osallistunut isäntä oli nyt sairastunut vakavasti ja oli nyt luultavasti loppuun saakka sairaalan vuoteen oma. Sairastunut mies oli aina ollut kovakuntoinen sälli ja viimeiseen saakka tunnollinen työmies. Joku tiesi kertoa jutun, jonka mukaan hän oli lähtenyt metsätöihin vielä vain hetken ennen sairastumistaan ja vaikka hän oli joutunut melkeinpä konttaamaan metsästä pois töihin uuvuttuaan, hän ei vieläkän suostunut tunnustamaan tappiotaan. Töitä on tehty koko elämä, eikä luovuttaminen ole ollut vaihtoehto ennenkään.
En minä tiedä, mutta väitän kuitenkin, että niin pitkä omistautuminen ammatille ja asialle muovaa ajatusmaailman tärkeysjärjestytä ja omakuvaa melkoisesti. Siksi voin vain kuvitella, miltä tuntuu huomata, ettei enää kykene tekemään sitä, missä on ollut helvetin hyvä harjaannuttuaan siinä koko elämänsä. Jos työ on ihmisyyden mittä, kuinka musertavalta työkyvyn menetys tuntuu?
Näitä ajatuksia vasten omat mietteeni siitä, että työlle ei kannata elää, vaan että elämä on työn ulkopuolella, asettuvat taas hiukan uuteen valoon. Pidän Maslow'n tarvehierarkiasta pääasiassa siksi, että se sopii varsin hyvin yksiin omien havaintojeni kanssa. Kahden sukupolven aikana Suomi on nostettu tilanteeseen, jossa turvallisuuden ja jatkuvuuden kautta ollaan voitu siirtyä perheen tuen ja hyväksynnän kautta vaatimaan arvostusta itselle ja omien käsien töille. Kaiken lisäksi kaikkea saavutettua pidetään itsestäänselvyytenä, joten enää alemman tason tarpeet vaikkapa omasta turvallisuudesta eivät ole pinnalla enää päivittäin, eikä niiden kehittämiseen tarvitse panostaa. Ei nappaa. Siis noin keskimäärin ja rankasti yleistäen.
On hiukan hämmentävää ajatella, että minun mahdollisuuteni tavoitella pyramidin huippua on saavutettu niiden ihmisten työllä, jotka nyt puhuvat vitsaillen kuolemasta ja kehonsa haurastumisesta. Järkälemäisen massiivisen, minulle heitetyn pallon laskeutuessa kohti syliä on vielä hetki aikaa ajatella pystynkö ottamaan sitä vastaan, vai onko minulla vain liian kiire pitää hauskaa.
Minun ikäluokkani olisi pystynyt samaan kuin kokeneemmat jos meidän olisi ollut pakko. Vaan kun ei ole ollut. Edes joskus olisi syytä muistaa miksi.
Lapsuudelleni puitteet tarjonneessa pienessä maalaiskunnassa näiden vähän iäkkäämpien taistelijoiden osuus onkin sitten vielä keskimääräistäkin suurempi. En sano sitä mitenkään paheksuen vanhuksia, mutta seikka kyllä pistää silmään Kosovon ikäjakautumaan tottuneelle aika voimakkaasti. Tätä se Suomen tulevaisuus tulee kuitenkin olemaan, joten on ehkä ihmettelemisen sijaan sopeuduttava tilanteeseen.
Eläkeläisvoittoinen kunta tiedostaa eläkeläistensä määrän melko hyvin ja heille onkin järjestetty mielestäni varsin hienolla tavalla erilaista viriketoimintaa. Vietin hetkosen tästä tämänviikkoisesta lomailurupeamastani tuuraten lomailevaa äitiä vetämällä muutaman varttuneemmille suunnatun kuntosalikerran, ja tein sen vieläpä oikein mielelläni. On aina yhtä hauskalla tavalla mielenkiintoista kuunnella räiskyvien persoonien juttuja ja ajatuksia nykymaailman menosta.
Sairaudet ja kuolema ovat jutuissa jollakin tavalla aina läsnä, mutta niistä puhutaan naureskellen ja varsin toteavaan tyyliin. Viimeisimmästä kuntoilukerrasta jäi jostain syystä mieleen juttu, jossa aiemmin piiriin osallistunut isäntä oli nyt sairastunut vakavasti ja oli nyt luultavasti loppuun saakka sairaalan vuoteen oma. Sairastunut mies oli aina ollut kovakuntoinen sälli ja viimeiseen saakka tunnollinen työmies. Joku tiesi kertoa jutun, jonka mukaan hän oli lähtenyt metsätöihin vielä vain hetken ennen sairastumistaan ja vaikka hän oli joutunut melkeinpä konttaamaan metsästä pois töihin uuvuttuaan, hän ei vieläkän suostunut tunnustamaan tappiotaan. Töitä on tehty koko elämä, eikä luovuttaminen ole ollut vaihtoehto ennenkään.
En minä tiedä, mutta väitän kuitenkin, että niin pitkä omistautuminen ammatille ja asialle muovaa ajatusmaailman tärkeysjärjestytä ja omakuvaa melkoisesti. Siksi voin vain kuvitella, miltä tuntuu huomata, ettei enää kykene tekemään sitä, missä on ollut helvetin hyvä harjaannuttuaan siinä koko elämänsä. Jos työ on ihmisyyden mittä, kuinka musertavalta työkyvyn menetys tuntuu?
Näitä ajatuksia vasten omat mietteeni siitä, että työlle ei kannata elää, vaan että elämä on työn ulkopuolella, asettuvat taas hiukan uuteen valoon. Pidän Maslow'n tarvehierarkiasta pääasiassa siksi, että se sopii varsin hyvin yksiin omien havaintojeni kanssa. Kahden sukupolven aikana Suomi on nostettu tilanteeseen, jossa turvallisuuden ja jatkuvuuden kautta ollaan voitu siirtyä perheen tuen ja hyväksynnän kautta vaatimaan arvostusta itselle ja omien käsien töille. Kaiken lisäksi kaikkea saavutettua pidetään itsestäänselvyytenä, joten enää alemman tason tarpeet vaikkapa omasta turvallisuudesta eivät ole pinnalla enää päivittäin, eikä niiden kehittämiseen tarvitse panostaa. Ei nappaa. Siis noin keskimäärin ja rankasti yleistäen.
On hiukan hämmentävää ajatella, että minun mahdollisuuteni tavoitella pyramidin huippua on saavutettu niiden ihmisten työllä, jotka nyt puhuvat vitsaillen kuolemasta ja kehonsa haurastumisesta. Järkälemäisen massiivisen, minulle heitetyn pallon laskeutuessa kohti syliä on vielä hetki aikaa ajatella pystynkö ottamaan sitä vastaan, vai onko minulla vain liian kiire pitää hauskaa.
Minun ikäluokkani olisi pystynyt samaan kuin kokeneemmat jos meidän olisi ollut pakko. Vaan kun ei ole ollut. Edes joskus olisi syytä muistaa miksi.
posted by Aleksi at 6/02/2006 12:21:00 ap.
3 Comments:
tätä työtä jäin miettimään. meidän maalaiskunnassa työtä ei ole ollut mahdollista sulkea sen varsinaisen elämän ulkopuolelle. eikä se paha asia ole. kun ollaan töissä kotona, työ on elämä. se on asia, jolla rakennan elämäni. ei vain väline, sisältö myös. katson isovanhempieni, omien vanhempieni elämätyötä ja tajuan hämärästi, miten hirveän paljon merkitsee se työkyvyn menetys, jonka mainitsit.. pappa ei jaksa kävellä aina hakemaan postia, mutta teki kuitenkin porkkanapenkin ja kävi kalassa. mitä siitä, että kun joskus ei sitten enää jaksa, on raskasta? elävänä muistan suuren merkkihenkilön lauseen vajaa viikko sitten: "on parempi rakastaa ja kärsiä, kuin kuolla koskaan rakastamatta (tai jtn)". kyllä mä haluaisin, että työni on (osa) elämääni. vaikka siitä luopuminen sitten olisi mitä..
Ihan saman olen muuten huomannut omassa perheessäni. Koska meillä asuttiin vielä vähän aikaa sitten kolmen ikäpolven kommuunissa, siinä pystyi hyvin vertailemaan suhtautumista työhön. Taatalla on päivä pilalla, jos ei pääse hommiin -esimerkiksi silloin, kun iski syöpä tai kun oli lonkka leikattu.. Töihin palattiin saman tien kun kunto vain vähänkään kesti!
Vaikka en ole koskaan pitänyt itseäni millään tavoin työintoilijana (eikä päiväni välttämättä epäonnistu jos töitä ei ole ;), olen kuitenkin huomannut kotona vallitsevan asenteen tarttuneen ainakin jossain määrin. Kun olin tässä vajaat 5 kuukautta ilman vakituista hommaa, aina välillä oli vähän orpo olo, kun ei ollutkaan työpäiviä.
(Tosin myönnän, että em. orpous saattoi johtua myös vain palkkapäivien puutteesta, mene ja tiedä.. Heh.)
Joo. Sekavahkoa tekstiä, mutta laitetaan aikaisen aamuherätyksen syyksi. Yhteenvetona kuitenkin voin sanoa olevani samaa mieltä armaan kämppikseni kanssa: työ on osa elämääni ja sitä myötä myös identiteettiäni. On aina ollut ja toivottavasti tulee aina olemaan.
Pakenin vuorille. Olisin muuten kyllä vastannut aiemmin. :)
Avainsanat; osa elämää. Yksi merkinnän lauseista olisi kaivannut järkevämpää muotoilua.
En minäkään osaa kuvitella elämää ilman työtä, ja allekirjoitan Jaanan kommentin kyllä, tosin ilman sulkumerkkejä.
kyllä mä haluaisin, että työni on (osa) elämääni
Ehdottomasti ilman sulkumerkkejä. Jos vedetään nämä rauhanturvakuviot mukaan, voisin sanoa tehneeni työtä, joka täytti elämän vähän turhankin täydellisesti. Ilman säännöllisiä taukoja olisi kuulan eheys saattanut kärsiä.
Pointti tässä elämä on työn ulkopuolella –lausekkeessani on enimmäkseen siinä, että minulla on välillä vaikeuksia kuvitella tässä tämänhetkisessä suorituspainotteisessa työmarkkinahelvetissä mahdollisuutta yhdistää työtä ja elämää yhtäläisyysmerkillä, ja vielä mahduttaa samaa yhtälöön sosiaalisia suhteita, läheisiä ja ehkä jopa perhettä.
Opiskelenko ihmisläheisyydenkaipuussani väärää alaa?
Lähetä kommentti
<< Home