Ykkönen on kakkonen
Voisi ottaa vaikka niin kunnianhimoisen tavoitteen, että koittaisi tällä kertaa kirjoittaa jotain, johon voisi olla jälkeenpäinkin tyytyväinen...
Jos välillä avautuisi siitä, että menee hiukan liian hyvin. Tuntuu melko oudolta. Ei ahdista yhtään. Tai no ehkä hiukan aina silloin tällöin, mutta noin pääsääntöisesti kaikki tuntuu jokseenkin normaalilta. Kuluttelen tällä hetkellä aikaa odotellen seuraavan seitsemän ja puolen viikon kulumista, ilman erityistä pelkoa siitä, että niinkin pitkä aika ei kuluisi melko kivuttomasti. Uusi porukka tuntuu ihan mukavalta ja uskoisin, että hiutalekin sopeutunee meidän seuraamme ihan hyvin, kunhan alkukankeudesta selvitään.
Pelkoni päällystön virkainnokkuudesta on osoittautunut osittain oikeaksi, mutta fassen hiljainen vastarinta voi kuitenkin olla innokkaimmallekin kapiukolle liikaa. Tilanne omassa joukkueessa on hengen osalta niin hyvä, että senkään puolesta ei tarvitse olla lainkaan huolissaan. Ympäristön rajoittuneisuuskaan ei enää oikein ole aiheuttanut suurempaa surkeutta, enemmänkin olen mielestäni oppinut näkemään sen tarjoamat mahdollisuudet. Olen… .. sopeutunut
Sehän tässä huolestuttaa. En tiedä onko tällaiseen elämään tottuminen kuitenkaan kovin hyvä juttu. Kun kävin Suomessa ensimmäisillä lomilla joskus kesäkuussa, taisi kestää kolmisen minuuttia löytää siviili-identiteetti ja haudata armeija-minä lomakassin pohjalle maastorytkyjen mukana. Nyt on alkanut tuntua pikkuhiljaa siltä, että jatkossa se ei välttämättä olekaan ihan niin helppoa. Olen kohta aivan nurinkurisen tilanteen edessä. Minun täytyy sopeutua uudestaan elämään, jota pidetään yleisesti normaalina. Koko ajatus tuntuu hiukan kummalliselta, mutta toisaalta eipä kai normaalikaan tarkoita minulle tämän reissun jälkeen ihan samaa, mitä se tarkoitti aikaisemmin.
Olen tottunut, ehkä jopa turtunut ”normaalista” näkökulmasta tarkasteltuna aika kummallisiin asioihin. Vaatekaappiin nojaa tälläkin hetkellä rynnäkkökivääri, jonka vierellä on täysi lipas. Sen vieressä naulakossa roikkuu ysimillinen pistooli, myöskin ammuksineen. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Niin on kaikilla muillakin. Ei myöskään tunnu mitenkään kummalliselta kantaa niitä aseita ihmisten keskellä. Ei se tunnu ihmisiäkään häiritsevän, joten ei kai minunkaan siis tarvitse siitä kovin kummoisia paineita ottaa. Noin äkkiseltään aseen mieltäminen työkaluksi taitaa kuulostaa melkeinpä sairaalta, mutta niin on tainnut ainakin minun kohdallani käydä. Ei se minusta ihan lapsentappajaa kai vielä tee, koska aseiden pääasiallinen tarkoitus on enemmänkin suojella, kuin tuhota, mutta aina välillä käy kyllä mielessä, että tilanne on hiukan outo. Oudointa siinä on se, että se ei tunnu oudolta.
Paikallinen elämäkään ei oikein enää jaksa hätkähdyttää. Kaikkea en tietenkään vieläkään voi ymmärtää, mutta suuri osa niistä asioista, jotka aluksi vaikuttivat täysin käsittämättömiltä, on nyt muuttunut jossain määrin ymmärrettäväksi. En voi sanoa hyväksyväni epäkohdista kovinkaan montaa, mutta kuitenkin ajatellessa niiden syitä, tulee välillä mieleen, että ehkä toiminnalla sittenkin on jonkinlaiset perusteet, jotka eivät ole pelkästään sataprosenttisen rikollisia ja itsekkäitä. Kyllä se usein aika ylitsevuotavaa empatia vaatii, mutta onnistuu silti yrittämällä joissakin tapauksissa.
Jossain määrin askeettinen leirielämä on myös muuttunut turvallisen arkipäiväiseksi. Elämisen kannalta välttämättömät perustarpeet on tyydytetty, ehkä yhtä lukuun ottamatta, sen verran hyvin, että en oikeastaan jaksa enää valittaa. Ei ole täytynyt laittaa ruokaa tai pestä pyykkiä vielä kertaakaan tämän puolen vuoden aikana. Siivoaminen tosin jää vielä omalle vastuulle, mutta siivottavan alan ollessa varsin pieni, ei sekään ole mahdoton rasti. Tuoppi maksaa 50 senttiä ja yksin sitä ei tarvitse juoda koskaan. Kai tämä on jossain mielessä poikamiehelle optimaalinen ympäristö. No ehkä vasta sitten, jos paikalla olisi 130 naista ja minä olisin yksi viidestä miehestä, mutta aika lähelle päästään nytkin. Ei minulla ole mitään kotitöitä vastaan ja viihdyn jossain määrin siistissä ympäristössä, mutta ei minulla ole mitään sitä vastaan, että joku hoitaa ne minun puolestani.
Kuuden kuukauden päästä on edessä pudotus vähän toisenlaiseen arkeen. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että en putoa tyhjän päälle. Jatkosuunnitelmat olivat valmiina jo siinä vaiheessa, kun lähdin tänne. Vähän kuitenkin pelottaa, että jossain vaiheessa olo saattaa tulla olemaan kovin ulkopuolinen. Toisaalta olen kuitenkin äärettömän onnekas, sillä uskoisin elämässäni olevan äärettömän hienoja ihmisiä vielä silloinkin jälkeen, kun täältä selviän kotiin. Jos mietit, tarkoitanko juuri sinua, hyvin suurella todennäköisyydellä varsinkin tarkoitan. Olen jo nyt aika mahdottoman paljon velkaa kaikille kavereilleni, ystävilleni ja sukulaisilleni, joita olen vaivannut, kun olen tarvinnut yöpaikkaa, tai lomaseuraa ja jotka ovat pelkällä olemassaolollaan tehneet elämästäni hiukan helpompaa. Pelkästään se, että olen voinut jakaa kokemuksiani, toki puoliväkisin, on ollut minulle suuresti merkityksellistä.
Kevennetään vähän vielä lopuksi, vaikka ei tämä eritysen raskasta kai muutenkaan ollut. Yksi asia, mitä en tule koskaan ymmärtämään, on paikallinen mainostus. Ainakin itselleni tuottaa kevyitä vaikeuksia keksiä, minkälainen mainoksen täytyisi olla, jotta sen sanoma menisi vieläkin enemmän vituiksi, kuin tämän seuraavan.
Niin juu. Sain kirjoitettua melkein puolitoista sivullista avautumista siitä, että menee hyvin. Ehkä tähän voi jollain tasolla olla tyytyväinen. Heh. Kiitos ja hyvää yötä.
Jos välillä avautuisi siitä, että menee hiukan liian hyvin. Tuntuu melko oudolta. Ei ahdista yhtään. Tai no ehkä hiukan aina silloin tällöin, mutta noin pääsääntöisesti kaikki tuntuu jokseenkin normaalilta. Kuluttelen tällä hetkellä aikaa odotellen seuraavan seitsemän ja puolen viikon kulumista, ilman erityistä pelkoa siitä, että niinkin pitkä aika ei kuluisi melko kivuttomasti. Uusi porukka tuntuu ihan mukavalta ja uskoisin, että hiutalekin sopeutunee meidän seuraamme ihan hyvin, kunhan alkukankeudesta selvitään.
Pelkoni päällystön virkainnokkuudesta on osoittautunut osittain oikeaksi, mutta fassen hiljainen vastarinta voi kuitenkin olla innokkaimmallekin kapiukolle liikaa. Tilanne omassa joukkueessa on hengen osalta niin hyvä, että senkään puolesta ei tarvitse olla lainkaan huolissaan. Ympäristön rajoittuneisuuskaan ei enää oikein ole aiheuttanut suurempaa surkeutta, enemmänkin olen mielestäni oppinut näkemään sen tarjoamat mahdollisuudet. Olen… .. sopeutunut
Sehän tässä huolestuttaa. En tiedä onko tällaiseen elämään tottuminen kuitenkaan kovin hyvä juttu. Kun kävin Suomessa ensimmäisillä lomilla joskus kesäkuussa, taisi kestää kolmisen minuuttia löytää siviili-identiteetti ja haudata armeija-minä lomakassin pohjalle maastorytkyjen mukana. Nyt on alkanut tuntua pikkuhiljaa siltä, että jatkossa se ei välttämättä olekaan ihan niin helppoa. Olen kohta aivan nurinkurisen tilanteen edessä. Minun täytyy sopeutua uudestaan elämään, jota pidetään yleisesti normaalina. Koko ajatus tuntuu hiukan kummalliselta, mutta toisaalta eipä kai normaalikaan tarkoita minulle tämän reissun jälkeen ihan samaa, mitä se tarkoitti aikaisemmin.
Olen tottunut, ehkä jopa turtunut ”normaalista” näkökulmasta tarkasteltuna aika kummallisiin asioihin. Vaatekaappiin nojaa tälläkin hetkellä rynnäkkökivääri, jonka vierellä on täysi lipas. Sen vieressä naulakossa roikkuu ysimillinen pistooli, myöskin ammuksineen. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Niin on kaikilla muillakin. Ei myöskään tunnu mitenkään kummalliselta kantaa niitä aseita ihmisten keskellä. Ei se tunnu ihmisiäkään häiritsevän, joten ei kai minunkaan siis tarvitse siitä kovin kummoisia paineita ottaa. Noin äkkiseltään aseen mieltäminen työkaluksi taitaa kuulostaa melkeinpä sairaalta, mutta niin on tainnut ainakin minun kohdallani käydä. Ei se minusta ihan lapsentappajaa kai vielä tee, koska aseiden pääasiallinen tarkoitus on enemmänkin suojella, kuin tuhota, mutta aina välillä käy kyllä mielessä, että tilanne on hiukan outo. Oudointa siinä on se, että se ei tunnu oudolta.
Paikallinen elämäkään ei oikein enää jaksa hätkähdyttää. Kaikkea en tietenkään vieläkään voi ymmärtää, mutta suuri osa niistä asioista, jotka aluksi vaikuttivat täysin käsittämättömiltä, on nyt muuttunut jossain määrin ymmärrettäväksi. En voi sanoa hyväksyväni epäkohdista kovinkaan montaa, mutta kuitenkin ajatellessa niiden syitä, tulee välillä mieleen, että ehkä toiminnalla sittenkin on jonkinlaiset perusteet, jotka eivät ole pelkästään sataprosenttisen rikollisia ja itsekkäitä. Kyllä se usein aika ylitsevuotavaa empatia vaatii, mutta onnistuu silti yrittämällä joissakin tapauksissa.
Jossain määrin askeettinen leirielämä on myös muuttunut turvallisen arkipäiväiseksi. Elämisen kannalta välttämättömät perustarpeet on tyydytetty, ehkä yhtä lukuun ottamatta, sen verran hyvin, että en oikeastaan jaksa enää valittaa. Ei ole täytynyt laittaa ruokaa tai pestä pyykkiä vielä kertaakaan tämän puolen vuoden aikana. Siivoaminen tosin jää vielä omalle vastuulle, mutta siivottavan alan ollessa varsin pieni, ei sekään ole mahdoton rasti. Tuoppi maksaa 50 senttiä ja yksin sitä ei tarvitse juoda koskaan. Kai tämä on jossain mielessä poikamiehelle optimaalinen ympäristö. No ehkä vasta sitten, jos paikalla olisi 130 naista ja minä olisin yksi viidestä miehestä, mutta aika lähelle päästään nytkin. Ei minulla ole mitään kotitöitä vastaan ja viihdyn jossain määrin siistissä ympäristössä, mutta ei minulla ole mitään sitä vastaan, että joku hoitaa ne minun puolestani.
Kuuden kuukauden päästä on edessä pudotus vähän toisenlaiseen arkeen. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että en putoa tyhjän päälle. Jatkosuunnitelmat olivat valmiina jo siinä vaiheessa, kun lähdin tänne. Vähän kuitenkin pelottaa, että jossain vaiheessa olo saattaa tulla olemaan kovin ulkopuolinen. Toisaalta olen kuitenkin äärettömän onnekas, sillä uskoisin elämässäni olevan äärettömän hienoja ihmisiä vielä silloinkin jälkeen, kun täältä selviän kotiin. Jos mietit, tarkoitanko juuri sinua, hyvin suurella todennäköisyydellä varsinkin tarkoitan. Olen jo nyt aika mahdottoman paljon velkaa kaikille kavereilleni, ystävilleni ja sukulaisilleni, joita olen vaivannut, kun olen tarvinnut yöpaikkaa, tai lomaseuraa ja jotka ovat pelkällä olemassaolollaan tehneet elämästäni hiukan helpompaa. Pelkästään se, että olen voinut jakaa kokemuksiani, toki puoliväkisin, on ollut minulle suuresti merkityksellistä.
Kevennetään vähän vielä lopuksi, vaikka ei tämä eritysen raskasta kai muutenkaan ollut. Yksi asia, mitä en tule koskaan ymmärtämään, on paikallinen mainostus. Ainakin itselleni tuottaa kevyitä vaikeuksia keksiä, minkälainen mainoksen täytyisi olla, jotta sen sanoma menisi vieläkin enemmän vituiksi, kuin tämän seuraavan.
Niin juu. Sain kirjoitettua melkein puolitoista sivullista avautumista siitä, että menee hyvin. Ehkä tähän voi jollain tasolla olla tyytyväinen. Heh. Kiitos ja hyvää yötä.
posted by Aleksi at 11/14/2005 10:03:00 ap.
2 Comments:
Kaunosielu sovinisti turvaa rauhaa - mielenkiintoista. Päiväkirjan perusteella se on jopa pelottavaa. On kiinnostavaa, että renessanssin herättelemä ajatus elämästämme unennäkönä nousee esiin. Näillä turhuuden markinoilla todellakin tuntuu joskus siltä kuin olisimme Bulgakovin Moskovassa. Ajalle tyypillistä tuntuu olevan myös renessanssi-ihmisen nostaminen jalustalle. Kaikessa on oltava täydellinen, jotta olisi onnellinen? Claes Andersson pohti onnellisuutta osuvasti. Onni ei odota päätepysäkillä, vaan istuu lähelläsi jo matkan aikana. Harva ajan oravanpyörässä kiipivä yli-ihmiskokelas edes huomaa, että kiirehtiessään jonnekin ja pyrkiessään johonkin, hän samalla sivuuttaa juuri sen, mitä etsii. Siksi on arvokasta, että joskus elämäntilanne nyhtäisee maton jalkojen alta, ja tyrmistynyt ihminen pyllähtää istuvilleen. Ruohonjuurelta näkee usein paremmin ylöspäin kuin ylhäältä näkee alas. Lapsisotilaskin olisi jäänyt paljosta paitsi ilman hetkittäistä kapsahtamista katajaan.
Sovinisti. Hitto. Olen tainnut todella ilmaista itseäni väärin.
Jossain vaiheessa kirjoituksen edetessä olen taas tainnut hukata ajatuksen ja todellakin siirtää tekstin tasapainoa väärään suuntaan. Pitäisi varmaan opetella tekemään asiat valmiiksi ja ajatuksella loppuun saakka.
En osaa pitää itseäni sovinistina. Minusta naisen ja miehen erilaisuus on niin merkittävä tekijä, että on jokseenkin naurettavaa väittää, että eri sukupuolten täytyisi pystyä täysin samoihin asioihin. Siksi naisten selviämisen kyseenalaistaminen ei ole mielestäni sovinistinen kannanotto.
Alkuperäisessä muodossaan kirjoitukseni taisi kyllä olla tulkittavissa kovin sovinistiseksi. Se ei kuitenkaan ollut tarkoitukseni, joten yritän muokata sitä hiukan enemmän oikeampaan suuntaan. Taisin epäonnistua yrityksessäni tuoda esille huoleni siitä, pystyykö miesvaltainen enemmistö sopeutumaan naisten läsnäoloon vai tekeekö se ahdasmielisyydessään heidän olonsa tarpeettomasti tukalaksi.
Jäin myös kiinni tuohon päiväkirjan perusteella se on jopa pelottavaa -kohtaan. Et tuonut suhteellisen rönsyilevässä kommentissasi esille, mitä ajat takaa ja mikä tekee hommasta pelottavaa.
Kumpikaan kommenttisi aloittaneista lauseista ei tainnut olla pointtisi, mutta en vaan onnistunut pääsemään niistä yli.
Lähetä kommentti
<< Home