Kaikki irti, mikä ilman jakaria lähtee.

On ollut ihan mielenkiintoista seurata, minkälaiseksi suhteellisen verinen sisällissota on muokannut ihmisten ajatusmaailmaa. Kävin tänään juttelemassa erään serbikylän kyläpäällikön (ei kilpeä eikä isoa mahaa) kanssa ja keskustelu jossain määrin vahvisti aikaisempia käsityksiäni paikallisesta ajattelutavasta. Kylän nokkamies oli jakamassa punaisen ristin ruoka-apuperunoita nälkäisille, kun pölähdimme paikalle kyselemään kuulumisia. Mies kertoi, että ennen sotaa avun vastaanottaminen oli jossain määrin noloa, eivätkä ihmiset halunneet sitä tehdä. Viimeisen kuuden vuoden aikana on ollut hiukkasen toisin.

Jutellessamme perunoita kävi hakemassa muiden joukossa naapurikunnassa praktiikkaansa pitävä paikalliseen tulotasoon verrattuna erittäin hyvin toimeen tuleva hammaslääkäri. Ei varmasti olisi tarvinnut, mutta haettava oli, kun kerran ilman sai. Jotenkin tällainen mentaliteetti on nähtävissä joka puolella ja melkein joka asiassa.

Sota pakotti ihmiset olosuhteisiin, joissa selviytyminen vaati jokaiseen mahdollisuuteen tarttumista. Arvomaailma kapeni käsittämään ainoastaan henkilökohtaisen ja perheen selviytymisen. Millään muulla ei ollut ymmärrettävästi mitään merkitystä. Kun naapurin luodeilta oltiin päästy suojaan, piti raapia jostain kasaan syötävää, eikä se aina ollut millään tavalla helppo rasti. Jäljet ovat näkyvissä vielä tänäänkin.

Kun NATO oli korvannut serbiarmeijan järjestyksenpitäjänä, alkoi melkoisella tahdilla edennyt paluumuutto ja jälleenrakennus. Tuhotut talot nousivat uudestaan vauhdilla, jota silminnäkijöiden mukaan oli vaikea uskoa. Ihmiset halusivat rakentaa perheelleen suojan, ja kun se oli saatu kasaan lähdettiin hakemaan rahaa ruokaan. Siihen se jälleenrakentaminen sitten onkin jäänyt.

Tänään sodan runtelemia taloja on hiukan vaikea löytää. Punatiili on tosiaan pinoutunut punatiilen päälle (rakennusstandardeista piittaamatta) vauhdilla, ja jatkaa pinoutumistaan edelleen. Teitä reunustaa lukematon määrä romukauppoja, autopesuloita, kioskeja ja muita yksityisyrityksiä, joita työttömyyden ahdistamat ihmiset ovat henkensä pitimiksi pystyttäneet. Kuitenkin kaikki, mikä oman perheen asuinpiirin ulkopuolella on rempallaan, saa pysyäkin rempallaan.

Kaatopaikaksi kelpaa aivan mainiosti lähioja, kunhan ryönä vaan saadaan omalta pihalta pois. Edes kylän läpi kulkevan tien kunto ei ole merkityksellinen asia. Oma valtakunta rajoittuu pihaa reunustavaan romupellistä rakennettuun aitaan. Sen sisälle ei ole uhkaajalla asiaa ja sen ulkopuolella on muiden maailma, josta ei tarvitse välittää.

En ole törmännyt vielä kertaakaan edes merkkeihin minkäänlaisesta talkoohengestä. Tuntuu vähän siltä, että kaikki näille ihmisille annettu humanitaarinen apu ja valmiit ratkaisut ongelmiin ovat jollain tavalla opettaneet ihmiset odottamaan sitä sorttia aina vaan lisää. En väitä, että avun antaminen olisi täysin väärin, mutta ei se ole ratkaisu mihinkään. Ei kai se ole tarkoituskaan. Ainoa tie pysyvään rauhaan ja järjestykseen olisi jonkinlainen muutos ajatusmaailmassa ja sen myötä toiminnassa. Siksi en usko, että ilman sukupolven vaihdosta ja nuoriin väkisin syötettyä suvaitsevampaa asennetta tästä maakunnasta voisi koskaan tulla mitään muuta, kuin mitä se nyt on.

Kukaan ei voi neuvotella tänne rauhaa, jos paikalliset itse eivät osoita kykeneväisyyttä sille. Puitteita yritetään tarjota parhaillaan ja näkisin, että nyt on enää ihmisistä itsestään kiinni, minkä tien he valitsevat.

Martti kävi tervehtimässä rauhanturvaajia Camp Villen messissä. Kovin kivinen tie on miehen edessä. Se saattoi jollain tavalla näkyä hänen olemuksestaan. Olen tulkinnut eleitä ennenkin väärin, joten varma en voi olla. Toivon tosiaan kaikkea hyvää hänelle ja onnea hänen tekemälleen työlle.