88.
Kun näinkin merkittävästä juhlasta oli kerran kysymys, pitihän sen kunniaksi jonkun sortin paraati järjestää. Taattuun puolustusvoimien malliin paraatia piti tietenkin myös harjoitella, jotta meidän yksikkömme sitten varmasti näyttäisi parhaalta ja toimisi täysin oikein. Oli vähän surullista seurata, kuinka ylitsevuotavan innokkaasti komppanian johto suhtautui tilaisuuteen, jossa pitkästä aikaa pääsi ottamaan paraatijoukot komentoon, ja sai antaa palaa oikein täydeltä laidalta. Ei kapiainen ole koskaan enemmän kotonaan, kun viilatessaan pilkuntarkkaa sulkeisjärjestystä ja korostaessaan hyvältä näyttämisen, kunnian ja kurin merkitystä. Surullisuuslistalla vain niukasti kakkoseksi jäi neljänsadan suomalaisen miehen kyky laulaa isänmaallisuutta tihkuva virrenpätkä hiukkasen hiljempaa, kuin keskimääräinen esikoulun pienryhmä…
Paraatipaikalle siirtymiseen (1,3 Km) oltiin varattu taattuun puolustusvoimain malliin karvaa vaille tunti. Linja-autoilla. Ettei ainakaan myöhästyttäisi. Itse paraati sujui pienessä tihkusateessa ilman ongelmia. Liput liehuivat, pidettiin puheita, ylennettiin hyvät jätkät ja jaettiin vanhoille NATO:n non article 5 –mitalit. Ei siis mitään kovin poikkeuksellista toimintaa näin sotilasyhteisössä. En tiedä mikä minuun oli mennyt. En oikein osannut innostua. Pitääkö tässä alkaa epäilemään isänmaallisuuttaan?
Tuntui vähän siltä, että yksi päivä vuodessa on vähän liian vähän, osoitettaessa kunnioitusta veteraaneille ja heidän saavutuksilleen. Riittääkö, että muistan joulukuun kuudentena, mitä isovanhempani ja vanhemapani ovat minulle antaneet, jos unohdan sen kolmenasatana kuutenakymmenenä neljänä muuna päivänä, valittaen jokaisena niistä siitä, kuinka huonosti menee …
Tämä nyt on ainoastaan minun perustelematon mielipiteeni, mutta ainakin täällä juhlinta tuntui, taattuun puolustusvoimain malliin, jäykän seremonialliselta ja ehkä jopa jossain määrin yliampuvalta. Oli vähän sellainen olo, että hoidetaan nyt tämä veteraanien kunnioittaminen pois päiväjärjestyksestä, jotta päästään syömään. En myöskään osaa oikein antaa arvoa hilulle ja nippeleille, joita kiitokseksi hyvin tehdystä työstä jaettiin. Olisin kai halunnut osoittaa arvostustani vähän toisin.
Mä en tiedä, mutta mä väitän, että ei ole yhtään vähemmän kunnioittavaa arvostaa näitä minullekin kovin tärkeitä asioita ihan hiljaa ja itsekseen. En osaa nähdä paraatien ja muiden korkean profiilin katselmusten arvoa. Minusta niissä korostetaan vääriä asioita tuotaessa esiin pelkästään, kuinka hienoa on, että ME pystyimme antamaan viholliselle turpaan ai-van täysiä. Tämänkään paraatin puheissa ei tuotu esiin sanallakaan sitä, että vaikka on aivan uskomaton suoritus säilyttää vapaus taistelemalla ylivoimaista vihollista vastaan, pitäisi sen ansioista saadut kortit pelata niin, että emme KOSKAAN joutuisi samaan tilanteeseen uudestaan. Siksi kai siihen leikkiin lähdettiinkin…
Haluan ainakin uskoa, että yksi parhaista, ellei paras keino osoittaa kunnioitusta ja kiitollisuutta olisi elää niiden kanssa ainakin hiukan joka päivä. Ei marssia kerran vuodessa tahdissa, viedä rynnäkkökivääriä toistuvasti eteen ja olalle ja humaltua muistaen, kuinka saatanan kovia tappajia suomalaiset sotilaat olivat/ovat (muistaen toki myös oikeamielisen saksalaisen aseveljen loistokkaat suoritukset ryssää kylmentäessä). Taattuun puolustusvoimain malliin.
Then again, that’s just me.
Kiitos ja anteeksi.
Paraatipaikalle siirtymiseen (1,3 Km) oltiin varattu taattuun puolustusvoimain malliin karvaa vaille tunti. Linja-autoilla. Ettei ainakaan myöhästyttäisi. Itse paraati sujui pienessä tihkusateessa ilman ongelmia. Liput liehuivat, pidettiin puheita, ylennettiin hyvät jätkät ja jaettiin vanhoille NATO:n non article 5 –mitalit. Ei siis mitään kovin poikkeuksellista toimintaa näin sotilasyhteisössä. En tiedä mikä minuun oli mennyt. En oikein osannut innostua. Pitääkö tässä alkaa epäilemään isänmaallisuuttaan?
Tuntui vähän siltä, että yksi päivä vuodessa on vähän liian vähän, osoitettaessa kunnioitusta veteraaneille ja heidän saavutuksilleen. Riittääkö, että muistan joulukuun kuudentena, mitä isovanhempani ja vanhemapani ovat minulle antaneet, jos unohdan sen kolmenasatana kuutenakymmenenä neljänä muuna päivänä, valittaen jokaisena niistä siitä, kuinka huonosti menee …
Tämä nyt on ainoastaan minun perustelematon mielipiteeni, mutta ainakin täällä juhlinta tuntui, taattuun puolustusvoimain malliin, jäykän seremonialliselta ja ehkä jopa jossain määrin yliampuvalta. Oli vähän sellainen olo, että hoidetaan nyt tämä veteraanien kunnioittaminen pois päiväjärjestyksestä, jotta päästään syömään. En myöskään osaa oikein antaa arvoa hilulle ja nippeleille, joita kiitokseksi hyvin tehdystä työstä jaettiin. Olisin kai halunnut osoittaa arvostustani vähän toisin.
Mä en tiedä, mutta mä väitän, että ei ole yhtään vähemmän kunnioittavaa arvostaa näitä minullekin kovin tärkeitä asioita ihan hiljaa ja itsekseen. En osaa nähdä paraatien ja muiden korkean profiilin katselmusten arvoa. Minusta niissä korostetaan vääriä asioita tuotaessa esiin pelkästään, kuinka hienoa on, että ME pystyimme antamaan viholliselle turpaan ai-van täysiä. Tämänkään paraatin puheissa ei tuotu esiin sanallakaan sitä, että vaikka on aivan uskomaton suoritus säilyttää vapaus taistelemalla ylivoimaista vihollista vastaan, pitäisi sen ansioista saadut kortit pelata niin, että emme KOSKAAN joutuisi samaan tilanteeseen uudestaan. Siksi kai siihen leikkiin lähdettiinkin…
Haluan ainakin uskoa, että yksi parhaista, ellei paras keino osoittaa kunnioitusta ja kiitollisuutta olisi elää niiden kanssa ainakin hiukan joka päivä. Ei marssia kerran vuodessa tahdissa, viedä rynnäkkökivääriä toistuvasti eteen ja olalle ja humaltua muistaen, kuinka saatanan kovia tappajia suomalaiset sotilaat olivat/ovat (muistaen toki myös oikeamielisen saksalaisen aseveljen loistokkaat suoritukset ryssää kylmentäessä). Taattuun puolustusvoimain malliin.
Then again, that’s just me.
Kiitos ja anteeksi.
posted by Aleksi at 12/08/2005 01:06:00 ap.
2 Comments:
"Pojat kansan urhokkaan, mi Puolan, Lützin, Leipzigin ja Narvan mailla verta vuosi, viel on Suomi voimissaan, voi vainolaisen hurmehella peittää maan..."
Kansallinen tarina muiden joukossa, tuo itsenäisyyspäiväkin. Eikä siinä niin mitään väärää ole, saahan siitä olla ylpeä. Jopa sadasta ja viidestä kunnian päivästä. Itsekin katselin taas innolla Tuntematonta. Kunhan muistetaan, ettei se menneisyys aina ihan yksioikoinen ollut. Kaikella kunnioituksella erinomaista sodanjohtoamme kohtaan, joka useampaan otteeseen pelasti sen itsenäisyyden. Taisivat pojat kuitenkin olla innolla luomassa Suur-Suomea, "Kun se yks kohjo sieltä lähti ensin". Karjalan mäntyyn pään hakkaaminen ja Kansojen yhteisen tahdon kainalossa eläminen on kuitenkin asettanut kansallisen korostuksen ihan kohtuullisiin mittoihin armaassa kotimaassamme.
Intialaisetkin ovat kyselleet, kun kovasti pitävät Suomea erinomaisempana maana, että miksemme ota suurempaa roolia kansainvälisellä areenalla. Olen yrittänyt selittää, että viiden miljoonan metsäläisen paras ulkopoliittinen linjanveto on ollut: istutaan hiljaa täällä kuusenpersiissä, niin kukaan ei ehkä huomaa.
Olen silti ylpeä päättäjistämme, kun kerrankin uskaltavat älähtää. Eduskuntamme hylkäsi kerrankin EU:n budjettiesityksen, joka olisi taas asettanut Suomen nettomaksajan rooliin. Oikeaa toimintaa pojat ja tytöt.
Muutenkin on ollut ilo seurata politiikkaa, jossa tapahtuu ja seistään aidosti kantojensa takana. Vaikka olen eri mieltä perustuslakivaliokunnan kanssa presidentin roolista kriisinhallintalaissa, on erinomaisen oikein, että valiokunnan jäsenet yli puoluerajojen seisovat kantansa takana. Valtiomiestoimintaa. Vaikka olen vahvan presidentin kannalla, niin jos eduskunta nostaa omaa profiiliaan, nostakoon kunnolla.
Lyhyeksi kommentiksi tarkoitettu viesti alkaa saada poliittisia sävyjä.
Kanonisoikaa Kekkonen!
Tuota en sanonut minä itse. Maalaisliittolainen sisälläni alkaa ottaa vallan.
Lopetan viestin ennen kuin on liian myöhäistä.
"Ei muuta kunniaa, kuin kummultansa kuulla sun kuusiesi kuiskintaa, kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon..."
Reima
No niin. Kommentteja vihdoin. Lisempää, lisempää.
Karjalan mäntyyn pään hakkaaminen ja Kansojen yhteisen tahdon kainalossa eläminen on kuitenkin asettanut kansallisen korostuksen ihan kohtuullisiin mittoihin armaassa kotimaassamme.
Onhan se onneksi näin. Eikä välttämättä ole ollenkaan liikaa juhlistaa melkoisen upeita saavutuksia, edes yhtenä päivänä vuodessa.
Saattaa olla, että olen joutunut kuuntelemaan täällä liikaa juttuja uskomattomista sankarteoista kodin ja kansan puolesta, ja samaan syssyyn saanut jäätävän yliannostuksen muistomerkeistä, sankarihaudoista ja lippujuhlallisuuksista.
Perisuomalaiseen tapaan on alkanut tulla sellainen fiilis, että lopettakaa nyt jo se mesoaminen. Pääasiassa siksi kai tuo itsenäisyyspäiväparaatikatselmusjuhlallisuustilaisuus tuntui hiukan kummalliselta.
Lähetä kommentti
<< Home