Kotiutumisjuhlan ohjelmaan pieniä muutoksia

Kosovosta Slovakiaan matkalla ollut, slovakialaisia kotiutuvia rauhanturvaajia kuljettanut kone tuli tonttiin tänään n. klo 21 Unkarissa. Kyydissä 45 rauhanturvaajaa ja 3 miehistön jäsentä, ainakin yksi eloonjäänyt. Koneen putoamissyy on hämärän peitossa.

Tässä valossa Finnairin säännöllisen epäsäännölliset viat hydrauliikassa ja ylimääräisistä tarkastuksista aiheutuneet viivästykset eivät kai sitten olleetkaan niin suuri henkilökohtainen tragedia. Jos vaikka unohdetaan ne myöhästelyt ja ollaan ihan tyytyväisiä siitä, että yleensä päästään lomille. Tuntuu melkoisen julmalta ivalta kohtalon puolesta, että tämä tapahtui juuri kotiuttamislennolla.

On kyllä pakko tunnustaa että mahdollisuus on käynyt mielessä, kun olen kiivennyt massey-fergusonin vetämiä tikkaita Finnairin lentävän alumiiniputken hellään syleilyyn. Varmaan osittain tästä syystä on aina niin mahtava tunne tajuta koneen pyörien tehneen lähempää tuttavuutta Helsinki-Vantaan asfaltin kanssa, kun se aika vihdoin tulee. Siinä vaiheessa mikään ei oikein enää mennä vituiksi.

Tänään meni. Onneksi ei sattunut kohdalle.

Olen pahoillani jokaisen koneessa olleen, ja heidän perheidensä puolesta. Melkoisen kamala elämän viimeinen minuutti. Vain hiukkasen liikaa aikaa tajuta mitä on tapahtumassa. Ei varsinaisesti se tapa, jolla haluaisin lähteä. Toisaalta en haluaisi tässä vaiheessa elämääni lähteä millään tavalla, joten ei liene syytä jatkaa pohdintaa keskittyen pelkästään lentämisen aiheuttamaan uhkaan ihmisen elämälle.

Toki, jos tämä olisi tapahtunut tuntemilleni suomalaisille, olisin melkoisen järkyttynyt. Kuitenkin koska olen tunteeton, sydämetön pala mustaa piikiveä, en ole shokissa. Tämä oli uutinen siinä, kuin autopommi Irakissa tai mellakat Norsunluurannikolla. Vaikka tämäkin sattui periaatteessa lähelle, en osaa järkyttyä. En vaan osaa. Liikaa sitä samaa, joka puolella, jokaisesta viestivälineestä. Pahoillani? Kyllä. Surun murtama ja kauhuissani oman turvallisuuteni puolesta? Een varsinaisesti.

En usko, että pelkäisin huomenna henkeni puolesta yhtään enempää, kuin tänäänkään. Tietenkin pahin saattaa tapahtua minä päivänä tahansa, mistä syystä tahansa täällä ollessani, jolloin koko reissu ei luonnollisestikaan olisi uhrauksen arvoinen, mutta se ei ole syy jäädä kotiin kyhjöttämään. Pelkäämällä kaikkea mahdollista, jää paitsi vähän turhan paljosta.

Kuitenkin, reilusti yli neljänkymmenen perheen elämä muuttui tänään siksi, että isä, poika, setä, tai veli oli määrätty tekemään vieraassa maassa elävien ihmisen elämästä hiukan helpompaa ja siksi, että venäläiset eivät osaa rakentaa lentokoneita. Se ei ehkä ole mitään verrattuna niihin menetyksiin, joita tuhannet muut perheet joutuvat kokemaan joka ainoa päivä, joka puolella tätä onnetonta palloa, mutta se ei silti tee menetyksestä yhtään vähemmän merkittävää niille, joita se koskee.

Olen pahoillani.