...

No just nyt mua vituttaa niin paljon, että mä en pysty sanomaan sulle sanaakaan.

Kevät

Kosovon luonto on ylivertainen suomalaiseen verrattuna ainakin yhdellä osa-alueella. Se antaa talviselle kuurapeikolle kunnolla turpaan paljon kotimaista vastinettaan aikaisemmin. Parin kuukauden mittaisen, ylivoimaiselta vaikuttaneen painostuksen jälkeen kevät näyttäisi jo nyt aloittaneen massiivisen rintamahyökkäyksen, jota vastaan talvella ei näytä olevan mitään saumaa. Kylmyyden ja pimeyden aiheuttamasta paskasta fiiliksestä kärsineen lapsisotilaan mieli kirkastui kerrasta, kun aurinko ensin kulutti hiljalleen maahan kaivautuneen lumen voimat ja illalla alkanut sade lopulta murskasi puolustajan selän ja ajoi sen vuorille.

Voiton varmistuessa, alkaa talven sortovallan karmeus paljastua pikkuhiljaa. Vetäytyessään lumi paljastaa kaiken sen paskan, jonka se oli saanut hetkeksi peitettyä. Kuraisen tien viereen kasaantuneet kinokset olivat syksyllä piilottaneet alleen pieneliöitä –ja eläimiä kuhisevat jätekasat, jotka nyt paljastuessaan tarjoavat pienille petolinnuille, miljardille naakalle ja nälkiintyneille jallakoiralaumoille juhla-aterian. Talven sorto oli kuitenkin joillekin liikaa, ja voitonpäiväin jo kolkutellessa ovelle, sulaviin hankiin jäi mätänemään kymmenittäin koiria, joiden kuolema tosin vain nostaa haaskan hyväksikäyttäjien biletunnelmaa. Tasangolla vaellelleet sudet vetäytyvät takaisin vuorille tarkasti tietoisina siitä, että ne voivat jättää kotieläimet hetkeksi rauhaan ja siirtyä luonnonmukaisesti kasvaneen ruoan pariin.

Auringon lämmön tunkeutuessa eristämättömiin punatiilimajoihin, alkaa niistä purkautua uteliasta kansaa, joka voi nyt vihdoin kuoriutua toppavaatekokoelmastaan ja alkaa järjestää elämäänsä kesäkuntoon. Jätehuollon alkaessa toimia sulavien ojien reunustalla, pienistä kasoista nouseva savu ja katku palauttaa elävästi mieleen sen hetken, jolloin ensimmäisen kerran astuin lentokoneesta nauttimaan palaneen maan hajusta. Makeaan tuoksuun sekoittuu palavan muovin ja kumin hienon aromin lisäksi mädäntyneen lihan ja huomattavan lantapitoisesta, karjan kuivikkeena käytetystä märästä ruohosta nouseva palaneen käry. Sulavan maan märässä kurassa mikrobit alkavat heräillä ja hajottaa ravintoaan muuttaen sen osaksi sieraimet verille raiskaavaa aromimaailmaa. Obilicin ruskohiilivoimala puskee jo ennestäänkin sakeaan ilmaan kaiken kruunuksi oman ainutlaatuisen viimeistelynsä, jonka pienhiukkaspitoisuutta käytetään varoittavana esimerkkinä jokaisessa saasteiden haittoja käsittelevässä konferenssissa.

Takaisin

Tänään Aleksi ei katsellut Finnairin matkustamossa eteensä liian lähelle sijoitetun penkin selkämykseen pultatun muovisen pöydän ohjetekstejä, eikä kuunnellut musiikkia. Pääasiassa Aleksi yritti nukkua epämukavassa asennossa ja olla ajattelematta sitä mihin kone oli matkalla.

Taisin päättää jo aamulla, että päivästä tulee huono. Muutaman tunnin mittainen katkonainen uni pyöri yllätyksettömästi viimeisen neljäntoista päivän tapahtumien ympärillä. Ylellisen mittainen ”Aleksi pummii yöpaikkaa ympäri Suomea” –turneen tämänkertainen jakso ei ollut aivan täydellinen, mutta koska täydellisyyttä ei voi tavoittaa, voi tähän olla melkoisen tyytyväinen kuitenkin. Kaksi viikkoa mainiossa seurassa hauskaa pitäen taitaa olla niin lähellä kuin ylipäätään mahdollista. Olisin toki halunnut käydä paljon useammassa paikassa, ja halunnut viettää enemmän aikaa niissäkin joihin nyt ehdin, mutta aika ei armahtanut tälläkään kertaa. Varsinkaan tänä aamuna puoli seitsemältä.

Oikeastaan ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että en olisi halunnut lähteä. Tuntui siltä, että taakse jäänyt maailma voisi antaa enemmän, kuin se johon olin matkalla. Noin yleisellä tasolla se on varmaankin helvetin hyvä, mutta ei ihmisen silmä osaa niin pitkälle nähdä. Edessä oli ainoastaan paluu poltettujen punatiilitalojen maahan, ei oikeastaan mitään sen jälkeen

Pristinan lentokentältä lähteneen bussin ikkunasta katseltuna maisema näytti paljon synkemmältä, kuin se joka oli täältä lähtiessä jäänyt taakse. Yliempatikohtaus sai pitkästä aikaa ajattelemaan sitä, miksi kolmannes tienvierustan taloista on rauniona ja kuka päätti niiden ja niissä asuneiden perheiden kohtalosta. Köyhyys hyökkäsi vasten kasvoja paljon voimakkaammin, eikä siihen hetkellisesti osannut suhtautua tutun turtuneesti. Siitä tuli huono omatunto.

Väsyneenä tuli sellainen olo, että en halua edes yrittää ymmärtää tätä yhteiskuntaa. Se on liian vaikeaa. Olisi niin paljon helpompaa olla ajattelematta syitä ja seurauksia ja kuitata kaikki kummallinen toiminta kähtävän käsittämättömäksi kähtävöinniksi. Voisi turvallisesti nostaa itsensä alemman rodun yläpuolelle ja olla tyytyväinen itsestäänselviin etuoikeuksiinsa. Voisi vaikka vaan kieltää tosiasiat ja olla hiljaa tyytyväinen.

Kaksi viikkoa riitti sulattamaan osan turtumuksesta ja pisti katsomaan asioita taas vähän eri kantilta. Tunteet pinnalla syystä eli toisestakin.

Pöh.

Tunteilu ja synkistely riittäköön. Aamulla ylös ja eteenpäin. Kohtahan tämä lähtee taas käyntiin ja sitten jo loppuukin.