Kaikki irti, mikä ilman jakaria lähtee.

On ollut ihan mielenkiintoista seurata, minkälaiseksi suhteellisen verinen sisällissota on muokannut ihmisten ajatusmaailmaa. Kävin tänään juttelemassa erään serbikylän kyläpäällikön (ei kilpeä eikä isoa mahaa) kanssa ja keskustelu jossain määrin vahvisti aikaisempia käsityksiäni paikallisesta ajattelutavasta. Kylän nokkamies oli jakamassa punaisen ristin ruoka-apuperunoita nälkäisille, kun pölähdimme paikalle kyselemään kuulumisia. Mies kertoi, että ennen sotaa avun vastaanottaminen oli jossain määrin noloa, eivätkä ihmiset halunneet sitä tehdä. Viimeisen kuuden vuoden aikana on ollut hiukkasen toisin.

Jutellessamme perunoita kävi hakemassa muiden joukossa naapurikunnassa praktiikkaansa pitävä paikalliseen tulotasoon verrattuna erittäin hyvin toimeen tuleva hammaslääkäri. Ei varmasti olisi tarvinnut, mutta haettava oli, kun kerran ilman sai. Jotenkin tällainen mentaliteetti on nähtävissä joka puolella ja melkein joka asiassa.

Sota pakotti ihmiset olosuhteisiin, joissa selviytyminen vaati jokaiseen mahdollisuuteen tarttumista. Arvomaailma kapeni käsittämään ainoastaan henkilökohtaisen ja perheen selviytymisen. Millään muulla ei ollut ymmärrettävästi mitään merkitystä. Kun naapurin luodeilta oltiin päästy suojaan, piti raapia jostain kasaan syötävää, eikä se aina ollut millään tavalla helppo rasti. Jäljet ovat näkyvissä vielä tänäänkin.

Kun NATO oli korvannut serbiarmeijan järjestyksenpitäjänä, alkoi melkoisella tahdilla edennyt paluumuutto ja jälleenrakennus. Tuhotut talot nousivat uudestaan vauhdilla, jota silminnäkijöiden mukaan oli vaikea uskoa. Ihmiset halusivat rakentaa perheelleen suojan, ja kun se oli saatu kasaan lähdettiin hakemaan rahaa ruokaan. Siihen se jälleenrakentaminen sitten onkin jäänyt.

Tänään sodan runtelemia taloja on hiukan vaikea löytää. Punatiili on tosiaan pinoutunut punatiilen päälle (rakennusstandardeista piittaamatta) vauhdilla, ja jatkaa pinoutumistaan edelleen. Teitä reunustaa lukematon määrä romukauppoja, autopesuloita, kioskeja ja muita yksityisyrityksiä, joita työttömyyden ahdistamat ihmiset ovat henkensä pitimiksi pystyttäneet. Kuitenkin kaikki, mikä oman perheen asuinpiirin ulkopuolella on rempallaan, saa pysyäkin rempallaan.

Kaatopaikaksi kelpaa aivan mainiosti lähioja, kunhan ryönä vaan saadaan omalta pihalta pois. Edes kylän läpi kulkevan tien kunto ei ole merkityksellinen asia. Oma valtakunta rajoittuu pihaa reunustavaan romupellistä rakennettuun aitaan. Sen sisälle ei ole uhkaajalla asiaa ja sen ulkopuolella on muiden maailma, josta ei tarvitse välittää.

En ole törmännyt vielä kertaakaan edes merkkeihin minkäänlaisesta talkoohengestä. Tuntuu vähän siltä, että kaikki näille ihmisille annettu humanitaarinen apu ja valmiit ratkaisut ongelmiin ovat jollain tavalla opettaneet ihmiset odottamaan sitä sorttia aina vaan lisää. En väitä, että avun antaminen olisi täysin väärin, mutta ei se ole ratkaisu mihinkään. Ei kai se ole tarkoituskaan. Ainoa tie pysyvään rauhaan ja järjestykseen olisi jonkinlainen muutos ajatusmaailmassa ja sen myötä toiminnassa. Siksi en usko, että ilman sukupolven vaihdosta ja nuoriin väkisin syötettyä suvaitsevampaa asennetta tästä maakunnasta voisi koskaan tulla mitään muuta, kuin mitä se nyt on.

Kukaan ei voi neuvotella tänne rauhaa, jos paikalliset itse eivät osoita kykeneväisyyttä sille. Puitteita yritetään tarjota parhaillaan ja näkisin, että nyt on enää ihmisistä itsestään kiinni, minkä tien he valitsevat.

Martti kävi tervehtimässä rauhanturvaajia Camp Villen messissä. Kovin kivinen tie on miehen edessä. Se saattoi jollain tavalla näkyä hänen olemuksestaan. Olen tulkinnut eleitä ennenkin väärin, joten varma en voi olla. Toivon tosiaan kaikkea hyvää hänelle ja onnea hänen tekemälleen työlle.

Lana

Lana:

Mitäänsanomattomuuden hallinnoima mielentila, joka aiheutuu pääasiassa pitkään jatkuneen tylsyyden ja muiden ulkoisten tekijöiden yhdistelmästä. Estää järkevän ajattelun ja turruttaa lähes kaikelle. Tappaa kiinnostuksen muissa mielentiloissa hyvinkin kiehtovia asioita kohtaan. Pitkään jatkuessaan saattaa pahimmillaan johtaa vakavaan taantumiseen. Äärimmäisen tarttuva.

Epidemia lähtee liikkeelle yleensä yksittäisistä taistelijoista, jotka jostain syystä eivät osaa nähdä asioita oikeassa valossa. Otollisimmat syntyolosuhteet tarjoaa talveksi muuttuva syksy. Leviää pimeässä, kylmässä ja märässä ympäristössä hämmästyttävällä vauhdilla. Tavataan ympäri maailmaa. Tauti tunnetaan eri esiintymisalueilla hiukan eri nimillä, sillä sen esiintymismuodot vaihtelevat hiukan alueesta riippuen. Lanaa esiintyy varsinkin Balkanin alueella, mutta samaa taudin muunnelmaa on tavattu aiemmin Lähi-idässä ja myös vähäisissä määrin Aasian ja Pohjois-Afrikan alueella.

Lanan oireet eivät ole aivan yhtä vakavat, kuin sille läheistä sukua olevan totaalisen vitutuksen. Lana on tautina huomattavasti passiivisempi. Mainittujen tautien hoitokeinot eivät silti eroa juurikaan toisistaan. Vääristyneet käsitykset lanan hoidosta ovat levinneet vaarallisen laajalle ja niiden soveltaminen on usein johtanut vain taudin pahenemiseen. Yleisimmin väärinkäytetty lanan hoitoon tarkoitettu lääke on alkoholi.

On olemassa tutkimustuloksia, joiden mukaan alkoholi lievittää lanan oireita jossain olosuhteissa, mutta laajat kenttäkokeet ovat osoittaneet, että olosuhteet lanan esiintymisalueilla ovat lähes aina hoitoon sopimattomat. Olosuhteiden vaikutusta kuitenkin vähätellään virallisesti niin paljon, että harhaluulo alkoholista parhaana lanan lievittäjänä on varsin laajalle levinnyt. Parempia hoitotuloksia ollaan saatu aikaan aivan toisilla menetelmillä.

Tutkijapiirit ovat uusimpien tutkimustulosten perusteella tulleet johtopäätökseen, jonka mukaan koti-ikävä on yksi merkittävimmistä lanaa ruokkivista tekijöistä. Siksi uusimpana lääkkeenä on alettu kokeilemaan yhteydenpitoa ystäviin ja sukulaisiin. Hoidolla on onnistuessaan ollut valtavan positiivinen vaikutus potilaisiin. Lääkkeellä on havaittu olevan kuitenkin joitakin pieniä ei-toivottuja sivuvaikutuksia. Epäonnistuessaan yhteysyritykset ovat jopa saattaneet pahentaa tilannetta.

Muita hyviä tuloksia antaneita hoitomenetelmiä ovat olleet järjettömän voimakas itsesuggestio, saunominen, musiikki, älyllisen stimulaation yrittäminen ja julkinen avautuminen. Näillä keinoilla ollaan saatu melko onnistuneesti vähennettyä muiden lanaa aiheuttavien tekijöiden vaikutusta. Näitä tekijöitä ovat mm. rakkauden –ja läheisyydenkaipuu, turhautuneisuus ympäröivien ihmisten ajatusmaailman pinnallisuuteen sekä epävarmuus omien suoritusten riittävyydestä. Aivan viime päivinä on myös esitetty kysymys, vaikuttaako turkkilaisen kahvin aiheuttama vatsakipu lanan syntyyn.

On vielä täysin mahdotonta sanoa, onko lanalla pitkäaikaisempia vaikutuksia. Tauti on vielä niin uusi, että luotettavaa tutkimusaineistoa on olemassa niin vähän, että luotettavien arvioiden tekeminen on tässä vaiheessa mahdotonta. Aihe on kuitenkin nostettu tiedemiesten asialistalla niin korkealle, että uusia tuloksia nousee esiin lähes päivittäin.

Imagine 1/3

Kuvittele eläväsi Suomessa, joka kärsisi äärimmäisestä köyhyydestä. Sinulla ei olisi varaa hankkia ruokaa edes itsellesi, mutta olisit silti velvollinen elättämään viisihenkisen perheesi. Sinun ei olisi turvallista liikkua kotikuntasi kaduilla juuri koskaan, sillä niiden hallinnasta taistelisivat uskontoaan puolustavat vapaustaitelijat ja maamme valloittaneen äärettömän rikkaan, kaukaisen ulkovallan joukot. Merkittävä osa sinulle rakkaista ihmisistä makaisi nyt kuolleena korppien raadeltavina kyläsi kaduilla. He olisivat kuolleet taistellessaan ylivoimaista vihollista vastaan, joka olisi yrittänyt tulla kertomaan sinulle väkivalloin, että kaikki mihin uskot on väärin.

Kaikki median antamat tiedot olisivat saaneet sinut uskomaan, että kaikki kärsimäsi köyhyys ja tuska on pelkästään noiden kaukaa tulleiden valloittajien syytä ja niiden toimien seurausta. Mitä siis ajattelisit, jos vielä kaiken tämä lisäksi kuulisit, että valloittajat ovat valmiita käyttämään vieläkin epäinhimillisempi keinoja, jotta heidän oman kansansa turvallisuus taattaisiin?

On ilmoja pidelly

Alkoi sataa. Odottelen mielenkiinnolla, minkälaiseen suuntaan tämä syksy lähtee tästä muokkautumaan. Talvesta ei ainakaan vielä voi puhua, sillä tänäänkin puolen päivän aikaan aamupalalle astellessani aurinko häikäisi ja lämmitti reilusti yli viidentoista celsiusasteen arvoisesti. Sää on muutenkin ollut mukavan letkeä ja kuiva, eikä talvesta muistuta vielä oikein mikään. Säätila muuttuu täällä kuitenkin nopeammin, kuin ajatus ehtii seurata, joten jo iltapäivällä neljän aikaan palelin kovin kylmässä tuulessa, koska olin keskipäivän lämmöstä innostuneena lähtenyt partioimaan hiukkasen liian kevyessä varustuksessa.

Eniten mietityttää se, kuinka paljon sää tulee vaikuttamaan mielialaan. Kuten tuossa aiemmin kirjoittelinkin, puoli vuotta on mennyt melkoisen nopeasti ja mukavasti. Luulisin, että menneen puolikkaan loistavalla säällä on ollut asian kanssa jotain tekemistä. On jokseenkin vaikea murjottaa, kun aurinko maalaa maiseman kuvankauniiksi ja lämpötilakin on lähempänä ihmisen normaalia ruumiinlämpöä, kuin veden jäätymispistettä… Odottelen tässä siis pikkuhiljaa sisään pyrkivää perisuomalaista pimeyden aiheuttamaa melankoliaa ja masennusta. En oikein usko, että sitä voisi mitenkään täysin välttää, mutta toisaalta en myöskään pelkää, että en siitä selviäisi.

Nyt ukkostaa kovin. Enpä muista aiemmin marraskuun puolivälissä kuunnelleeni näin voimakasta jyrinää. Luonto täällä tuntuu olevan muutenkin kovin paljon agressiivisempi, kuin Suomessa. Tämä on kai vähän tällainen on/off ilmasto. Johtunee vuoristosta. Joko aurinko paistaa ja on kuuma, tai sitten sataa ja tunteella. Mitään siltä väliltä ei oikein tunnu löytyvän. Ainakin kesän säätila noudatti aika pitkälti tuota kaavaa. Nähtäväksi tietysti jää, kuinka tuo teoria on sovellettavissa talveen. Pahimmassa tapauksessahan se muokkautuu muotoon: joko sataa jäätä kaatamalla tai on kylmä, kuin ryssän helvetissä. Ainakaan Balkanin vuorilla taistelleiden kansanlaulajien näkökulma asiaan ei ole kovinkaan ruusuinen. Yksi, joka tietää enemmän, kuin muut, kertoi ilman olevan talvella niin kostea, että kylmyys iskee vaatteiden läpi paljon voimakkaammin, kuin Suomen rutikuivassa pakkasessa.

Pitänemme kuitenkin ohjenuoranamme vanhaa viisautta: ei ole olemassa huonoa säätä. On vain säähän sopimattomia vaatteita. Nyt on sen verran hyvä fiillis, että en oikein viitsi tässä vaiheessa ihmeemmin stressata siitä, tuleeko talvesta kylmä, vai kylmä ja märkä. Homma on toiminut omalla kohdalla viime aikoina aika hyvin ja toiminnasta saatu palautekin on ollut pääasiassa positiivista.

Ykkönen on kakkonen

Voisi ottaa vaikka niin kunnianhimoisen tavoitteen, että koittaisi tällä kertaa kirjoittaa jotain, johon voisi olla jälkeenpäinkin tyytyväinen...

Jos välillä avautuisi siitä, että menee hiukan liian hyvin. Tuntuu melko oudolta. Ei ahdista yhtään. Tai no ehkä hiukan aina silloin tällöin, mutta noin pääsääntöisesti kaikki tuntuu jokseenkin normaalilta. Kuluttelen tällä hetkellä aikaa odotellen seuraavan seitsemän ja puolen viikon kulumista, ilman erityistä pelkoa siitä, että niinkin pitkä aika ei kuluisi melko kivuttomasti. Uusi porukka tuntuu ihan mukavalta ja uskoisin, että hiutalekin sopeutunee meidän seuraamme ihan hyvin, kunhan alkukankeudesta selvitään.

Pelkoni päällystön virkainnokkuudesta on osoittautunut osittain oikeaksi, mutta fassen hiljainen vastarinta voi kuitenkin olla innokkaimmallekin kapiukolle liikaa. Tilanne omassa joukkueessa on hengen osalta niin hyvä, että senkään puolesta ei tarvitse olla lainkaan huolissaan. Ympäristön rajoittuneisuuskaan ei enää oikein ole aiheuttanut suurempaa surkeutta, enemmänkin olen mielestäni oppinut näkemään sen tarjoamat mahdollisuudet. Olen… .. sopeutunut

Sehän tässä huolestuttaa. En tiedä onko tällaiseen elämään tottuminen kuitenkaan kovin hyvä juttu. Kun kävin Suomessa ensimmäisillä lomilla joskus kesäkuussa, taisi kestää kolmisen minuuttia löytää siviili-identiteetti ja haudata armeija-minä lomakassin pohjalle maastorytkyjen mukana. Nyt on alkanut tuntua pikkuhiljaa siltä, että jatkossa se ei välttämättä olekaan ihan niin helppoa. Olen kohta aivan nurinkurisen tilanteen edessä. Minun täytyy sopeutua uudestaan elämään, jota pidetään yleisesti normaalina. Koko ajatus tuntuu hiukan kummalliselta, mutta toisaalta eipä kai normaalikaan tarkoita minulle tämän reissun jälkeen ihan samaa, mitä se tarkoitti aikaisemmin.

Olen tottunut, ehkä jopa turtunut ”normaalista” näkökulmasta tarkasteltuna aika kummallisiin asioihin. Vaatekaappiin nojaa tälläkin hetkellä rynnäkkökivääri, jonka vierellä on täysi lipas. Sen vieressä naulakossa roikkuu ysimillinen pistooli, myöskin ammuksineen. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Niin on kaikilla muillakin. Ei myöskään tunnu mitenkään kummalliselta kantaa niitä aseita ihmisten keskellä. Ei se tunnu ihmisiäkään häiritsevän, joten ei kai minunkaan siis tarvitse siitä kovin kummoisia paineita ottaa. Noin äkkiseltään aseen mieltäminen työkaluksi taitaa kuulostaa melkeinpä sairaalta, mutta niin on tainnut ainakin minun kohdallani käydä. Ei se minusta ihan lapsentappajaa kai vielä tee, koska aseiden pääasiallinen tarkoitus on enemmänkin suojella, kuin tuhota, mutta aina välillä käy kyllä mielessä, että tilanne on hiukan outo. Oudointa siinä on se, että se ei tunnu oudolta.

Paikallinen elämäkään ei oikein enää jaksa hätkähdyttää. Kaikkea en tietenkään vieläkään voi ymmärtää, mutta suuri osa niistä asioista, jotka aluksi vaikuttivat täysin käsittämättömiltä, on nyt muuttunut jossain määrin ymmärrettäväksi. En voi sanoa hyväksyväni epäkohdista kovinkaan montaa, mutta kuitenkin ajatellessa niiden syitä, tulee välillä mieleen, että ehkä toiminnalla sittenkin on jonkinlaiset perusteet, jotka eivät ole pelkästään sataprosenttisen rikollisia ja itsekkäitä. Kyllä se usein aika ylitsevuotavaa empatia vaatii, mutta onnistuu silti yrittämällä joissakin tapauksissa.

Jossain määrin askeettinen leirielämä on myös muuttunut turvallisen arkipäiväiseksi. Elämisen kannalta välttämättömät perustarpeet on tyydytetty, ehkä yhtä lukuun ottamatta, sen verran hyvin, että en oikeastaan jaksa enää valittaa. Ei ole täytynyt laittaa ruokaa tai pestä pyykkiä vielä kertaakaan tämän puolen vuoden aikana. Siivoaminen tosin jää vielä omalle vastuulle, mutta siivottavan alan ollessa varsin pieni, ei sekään ole mahdoton rasti. Tuoppi maksaa 50 senttiä ja yksin sitä ei tarvitse juoda koskaan. Kai tämä on jossain mielessä poikamiehelle optimaalinen ympäristö. No ehkä vasta sitten, jos paikalla olisi 130 naista ja minä olisin yksi viidestä miehestä, mutta aika lähelle päästään nytkin. Ei minulla ole mitään kotitöitä vastaan ja viihdyn jossain määrin siistissä ympäristössä, mutta ei minulla ole mitään sitä vastaan, että joku hoitaa ne minun puolestani.

Kuuden kuukauden päästä on edessä pudotus vähän toisenlaiseen arkeen. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että en putoa tyhjän päälle. Jatkosuunnitelmat olivat valmiina jo siinä vaiheessa, kun lähdin tänne. Vähän kuitenkin pelottaa, että jossain vaiheessa olo saattaa tulla olemaan kovin ulkopuolinen. Toisaalta olen kuitenkin äärettömän onnekas, sillä uskoisin elämässäni olevan äärettömän hienoja ihmisiä vielä silloinkin jälkeen, kun täältä selviän kotiin. Jos mietit, tarkoitanko juuri sinua, hyvin suurella todennäköisyydellä varsinkin tarkoitan. Olen jo nyt aika mahdottoman paljon velkaa kaikille kavereilleni, ystävilleni ja sukulaisilleni, joita olen vaivannut, kun olen tarvinnut yöpaikkaa, tai lomaseuraa ja jotka ovat pelkällä olemassaolollaan tehneet elämästäni hiukan helpompaa. Pelkästään se, että olen voinut jakaa kokemuksiani, toki puoliväkisin, on ollut minulle suuresti merkityksellistä.

Kevennetään vähän vielä lopuksi, vaikka ei tämä eritysen raskasta kai muutenkaan ollut. Yksi asia, mitä en tule koskaan ymmärtämään, on paikallinen mainostus. Ainakin itselleni tuottaa kevyitä vaikeuksia keksiä, minkälainen mainoksen täytyisi olla, jotta sen sanoma menisi vieläkin enemmän vituiksi, kuin tämän seuraavan.


Niin juu. Sain kirjoitettua melkein puolitoista sivullista avautumista siitä, että menee hyvin. Ehkä tähän voi jollain tasolla olla tyytyväinen. Heh. Kiitos ja hyvää yötä.

Sigur Rós

On tullut kuunneltua Sigur Rósia aika lailla viime aikoina. Pääasiassa siitä syystä, että mikään muu musiikki ei juuri nyt tunnu yhtään miltään.

Olin ajoittanut viime Suomilomani siten, että pääsin katsomaan tämän suuresti ihailemani bändin keikkaa. Se aiheutti jonkin verran edestakaisin ajelua ja ehdinkin jossain vaiheessa ennen keikkaa hiukan katumaankin, että järjestin itselleni niin paljon ohjelmaa. Edellinen Sigur Rósin keikka, jolla olin ollut, oli kuitenkin niin valtaisan hieno kokemus, että en malttanut jättää tätä tilaisuutta käyttämättä. Konsertti oli Helsingin kulttuuritalolla. En etukäteen tiennyt minkälaisen paikan kaverini oli minulle hankkinut, joten hiukan pelkäsin, että se saattaisi olla huonohko, tai jopa täysin surkea. Kulttuuritalolla sekin on kuitenkin mahdollista.

Kun sitten vihdoin löysin oman paikkani, aloin pelkäämään ihan oikeasti. En kuitenkaan edellä mainitsemastani syystä. Paikat oli suhteellisen huonosti merkitty, joten en ollut täysin varma, oliko löytämäni paikka minun. Valtavahko kauhu valtasi minut siksi, että pelkäsin ihan tosissaan, että paikka ei olisikaan minun. Se oli melko täydellinen. Aivan keskellä salia ja hiukan permannolla seisseen yleisön yläpuolella. Jo tässä vaiheessa aloin olla melkoisen varma, että kaikki nähty vaiva tulisi olemaan todellakin sen arvoista.

Musiikki räjäytti pään. En muista koskaan kokeneeni mitään niin voimakasta. Löysin itseni useita kertoja ihmettelemässä suu auki kuulemaani ja näkemääni. Olin täysin haltioitunut alusta loppuun ja keikan päättäneen ( ) –albumin viimeisen biisin aiheuttama tunnekuohu oli melkoisen hämmentävä. On vaikea uskoa, että mikään bändi voi rakentaa kokonaisuuden, joka yhdistää täydellisesti hennon herkkyyden räjähtävään voimaan ja rakentaa siitä niin oman näköisensä paketin, että minkäänlainen kategorisoiminen ei juuri ole mahdollista.

Bändin voimakkuus on vaikeinta ymmärtää. Pari kirkasäänistä kitaraa, jousikvartetti, kellopeli, syntikka, rummut, ja sairaalloisen hennosta miehestä puristettu falsetto eivät ehkä kuulosta kovinkaan vakuuttavalta yhdistelmältä kun puhutaan voimakkuudesta, mutta ainakaan itse en ole päässyt kokemaan mitään, joka kävisi noiden osien summan yli. Yksikään särökitaralla ja käsittämättömällä örinällä yrittävä yhtye ei koskaan voi huutaa niin kovaa, että se ei vaikuttaisi miltään muulta, kuin säälittävältä piipitykseltä sen rinnalla, mitä olin todistamassa.

Tuskin pystyn ihan heti kiittämään tarpeeksi kaveria, joka hankki minulle keikkalipun.

Kaiken tämän jälkeen pystyn ymmärtämään formaattiradioiden soittolistoja ja niiden kuuntelijoita entistäkin vähemmän. Miten kukaan voi viitsiä tuhlata aikaansa kuuntelemalla jotain niin merkityksetöntä ja mitäänsanomatonta. Valmiiksi pureskeltua paskaa, jonka kuuntelemiseen ei tarvitse tuhlata ajatustakaan. Ei musiikki ole tarkoitettu taustahälinäksi. Sillä olisi paljon enemmän annettavaa, mutta yhteiskunta on muokannut siitä helposti nieltävää kulutustavaraa, jonka ainoa tarkoitus on tuottaa rahaa.

Tietysti surullisinta tässä on se, että tuollaisella mitäänsanomattomuuden riemulla on aivan järjetön kysyntä. Koko tämä saatanan maailma on täynnä pelkkää typeryyden ylistystä, jota meille tarjotaan jokaisesta mahdollisesta lähteestä. Itsenäinen ajattelu, älykkyys ja omaperäisyys ovat olleet poissa muodista jo niin kauan, että niiden ihannoimista tunnutaan pitävän halveksuttavana. Kaiken pitäisi olla valmiiksi pureskeltua ja helposti sulatettavaa, jotta voisimme turvallisesti jatkaa älyllistä surkastumista kotisohvalla, muuttuen hiljalleen kykenemättömiksi luomaan itse mitään uutta, tai ymmärtämään mitään mitä ei meille suoraan sanota.

Häpeän maailmaa, jossa elän ja sitä, että en itsekään pysty olemaan ihanteideni veroinen.

kuva lapsisotilaan maailmasta

Pakkohan tätä valokuvajuhaniakin on kokeilla. Jos tämä nyt ihan oikeasti onnistuu, olen jokseenkin yllättynyt, sillä sen verran hidas ja takkuileva tämä yhteys on keskimäärin ollut.

Olen koittanut tuota valokuvaustakin tosiaan hiukan harjoitella. Minulle tarjoutui pakonomainen mahdollisuus ostaa hiukan parempi kamera, kun vanha ixukseni varastettiin lentokentällä matkalaukusta. Nyt on siis välineistö siinä kunnossa, että huonoista otoksista ei voi syyttää, kuin itseään. Kuvaaminen ja kuvien digitaalinen runteleminen on osoittautunut varsin mukavaksi ajanvietteeksi. Siitä on hyvää vauhtia kasvamassa minulle yksi päätä kasassa pitävä voima. Kimmoke tähän tuli varmaan isältä. Mies alkaa olla varsin loistava amatöörikuvaaja. Tosin vertailun aiheuttama itsekritiikki alkaa olla tälläkin hetkellä jo niin kovalla tasolla, että en oikein osaa nähdä mitään hyvää missään siinä, mitä olen saanut aikaan...

Nyt täytynee jättää tämä kirjoitus pelkästään kokeilun tasolle. Nyt ei ole aikaa kirjoittaa, eikä ajatuskaan oikein kulje.

Uusi alku

Oli pakko hiukan muokata tätä pätkää, jotta se olisi hiukan lähempänä sitä, mitä yritän tuoda esille. 14.11. 05

Campin ilmapiiri muuttui laakista. Ahdistus ja turhautuneisuus on hetkeksi lähtenyt pois ja sen on korvannut uutuudenviehätys ja innostus. Tulijoista suuri osa on minulle vanhoja tuttuja, koska puolustusvoimain kansainvälinen keskus on päättänyt alkaa suosimaan valmiusjoukkokoulutettuja oikein urakalla. Tämän seurauksena suomalaiesen rauhanturvaajan keski-ikä on tullut alas pitkälle yli kolmestakymmenestä jonnekin kahdenviiden tienoille... Asiassa on hyät ja huonot puolensa, mutta ainakin jos tilanne pysyy näin rauhallisena jatkossakin, uskoisin niitä hyviä olevan enemmän. Eniten kiinnostaa, miten leirillinen ympäristöstään lähes täysin eristettyjä miehiä suhtautuu niihin viiteen naiseen, jotka kone pelipaikalle lennätti.

Ehkä suurin vastakkainasettelu syntyy siitä, että se keskiverto mies on nyt saanyt elää puoli vuotta miehuuden viimeisessä linnakkeessa, tarvitsematta välittää paskaakaan siitä, että saattaisi tekemisillään tai sanomisillaan loukata ketään. Nyt on kuitenkin mahdollista, että joku saattaa jopa ottaa äärettömän mauttomasta sovinistisesta läpänheitosta itseensä ja tuoda asian myös esille. Tällainen sananvapauden riistäminen olisi kitkerintä myrkkyä, jota vapaudesta nauttineelle miehelle voisi juottaa ja sen aiheuttama katkeruus on omiaan maalittamaan naisen silmätikuksi ja feministilepakoksi. En todellakaan väitä, että tekisin itse niin, mutta reilun puolitoista vuotta elämästäni täysin miesvaltaisessa yhteisössä viettäneenä uskoisin kuitenkin, että tulokset yleisesti olisivat jokseenkin kuvaillun kaltaisia.

Jos nainen siis päättää ryhtyä korostamaan naiseuttaan ja nostamaan itseään millään tavalla miesten yläpuolelle, alkavat katastrofin ainekset olla kasassa. Tämän välttäminen on tietenkin jossain määrin vaikeaa, sillä naisen pitää kuitenkin todistaa olevansa "hyvä jätkä" paljon enemmän, kuin miesten täytyy.

Feminismi täysin miesvaltaisessa ympäristössä saattaisi olla ihan tervetullutta vaihtelua, mutta
uskoisin, että se kuitenkin ammuttaisiin alas ja painostettaisiin näkymättömiin. Se saattaisi hyvinkin olla yksilön kannalta henkinen itsemurha. En vaadi, että naisen pitäisi muuttua mieheksi. En vaadi myöskään, että kaikki epäkohdat pitäisi hyväksyä täysin pureskelematta. Aivan kaikkea ei kannata kuitenkaan sanoa ääneen. Valitettavan usein armeijayhteisössä käy niin, että kaikkea älykkyyttä ja persoonallisuutta halveksutaan ja koska elämme yhteisössä, jossa kaikkien kanssa pitäisi tulla jotenkin toimeen, saattaa vaikeneminen olla monessa tapauksessa ihan hyvä ratkaisu.

Kaikki tämä on tietenkin vain spekulaatiota ja pirujen seinälle maalaamista, ja se miten naiset todella pärjäävät, jää heidän itsensä todistettavaksi. Uskon, että pääasiassa ihan yhtä hyvin, kuin miehetkin, mutta pelkään, että helppoa ei ihan aina tule olemaan. He eivät kuitenkaan koskaan ole täysin samalla viivalla. En osaa kuvitella tilannetta, jossa eristyksessä elävä mies pystyisi näkemään naisen pelkästään työtoverina. Siksi vähintään yhtä mielenkiintoinen kysymys on, miten miehet pärjäävät, kun yhteisö ei ole enää täysin homogeeninen.

Täytyisi yrittää kohdella naisia niin tasapuolisesti, kuin yleensä mahdollista. Sukupuolirasismi ei palvele tarkoitusta millään tasolla. Mielestäni ei ole silti perusteltua asettaa naisille vähäisempiä vaatimuksia, kuin miehille. Tämä ei ole harjoitus. En halua, että kilpirintamassa vieressäni seisoo joku, johon en luota, jos tilanne leviää kunnolla käsiin. Siinä tapauksessa ei ole mitään merkitystä onko kyseessä nainen vai mies. Omalta kohdalta hiukan arveluttaa kuitenkin se, pystynkö kaikkeen tuohon, sillä olen nyt viimeisen puolisen vuotta ollut kohtalaisen rikki siitä, että olen nyt ensimmäistä kertaa neljään vuoteen vailla ketää, kenen lähellä olla.

Voi olla, että kuvittelen olevani kovinkin paljon oikeamielisempi ja parempi mies, kuin muut. olen toki saattanut tehdä aivan jäätävän aliarvioinnin palvelustovereistani ja nostanut itseni jalustalle taas kerran, vain koska kuvittelen olevani niin kovin erilainen.

Ehkä palaan asiaan sitten, kun tilanne todistaa minun olleen täysin väärässä, tai kenties jopa hiukan oikeilla jäljillä.

183

183 Takana. Tasan saman verran edessä.

Aika kuluu aina jälkeenpäin ajatellen niin nopeasti, että jos meno ei tästä tasaannu, saattaa tässä käydä niin ikävästi, että se loppuu kesken. Suurin pelkoni on, että siinä täysin kuvitteellisessa tilanteessa, jossa aika todella loppuu, joutuisin katsomaan elämääni taaksepäin ja katumaan kaikkea sitä mitä olen jättänyt tekemättä. 21 vuotta on toki tarjonnut paljon, mutta silti tuntuu enimmäkseen siltä, että en ole nähnyt vielä mitään. Pääasiassa tästä syystä kai tännekin lähdin, eikä sitä päätöstä ole ainakaan toistaiseksi tarvinnut katua. Olen ajatellut asiaa siten, että käytettävissäni on vain rajallinen määrä aikaa ja rajallinen määrä madollisuuksia kuluttaa sitä. On minusta itsestäni kiinni, kuinka ne mahdollisuudet käytän ja minkälaisen elämän itselleni valinnoillani rakennan. Elämän tarkoitusta en ole ihan vielä pystynyt selvittämään, se on vielä työn alla, mutta jonkinlaisen elämänfilosofian olen kuitenkin onnistunut kursimaan kasaan.

Tällä hetkellä olen enimmäkseen sitä mieltä, että minun pitäisi elää elämäni siten, että minulla olisi hyvä olla. Edes hetkittäin. Eikä tässä tokikaan vielä kaikki. Minun täytyy pystyä elämään siten, että voin tehdä jonkun muunkin onnelliseksi. Minun täytyy pystyä antamaan niille ihmisille, joita ilman en voi hyvää oloani saavuttaa, jotain mikä antaa heille vähintään yhtä paljon, kuin he ovat antaneet minulle. Vaikka en voi ratkaista kaikkia maailman ongelmia, minun pitäisi silti tiedostaa niistä suurin osa, jotta en tietämättömyydelläni aiheuta muille kärsimystä. En ole syyllinen ongelmiin ja epäkohtiin, joiden aiheuttamisen kanssa minulla ei ole mitään tekemistä, mutta olen siitä huolimatta velvollinen toimimaan niin, että en pahenna tilannetta. Täytyisi pystyä elämään niin, että voisin kuollessani ajatella että tuli oikeastaan tehtyä mahdottoman paljon hienoja asioita hienojen ihmisten kanssa. Tämän saavuttaminen ilman ystävyyttä voimakkaampaa tunnetta ja sen kohdetta tuskin tulee olemaan mahdollista…

Olen aina viihtynyt hiukan itseäni vanhemmassa seurassa. Pääasiassa siitä syystä en ole koskaan tuntenut itseäni aikuiseksi, tai millään muullakaan tapaa kovin kypsäksi. Vuosi toisensa jälkeen olen joutunut toteamaan aikaisemman toimintani ja ajattelutapani lapselliseksi ja huonosti perustelluksi. Parhaassa tapauksessa se kertoo kai jonkinlaisesta kehityksestä, mutta ei se ole itseluottamukselle koskaan kovin hyvää tehnyt. Kosovoon tuleminen ja minulle varattuihin varsin isoihin saappaisiin astuminen oli juurikin tästä syystä hirvittävän haasteellista. Minut asetettiin johtamaan ryhmää, jonka jäsenistä puolet oli palvellut alueella jo kuusi kuukautta silloin, kun minä vasta opettelin erottamaan serbiä albaanista. Olin siis tilanteessa, joka ei ole käsittääkseni kovinkaan vieras nykymaailmassa siviilipuolellakaan.

Korkeamman koulutuksen saanut nuori kölvi opastamassa vanhempia ja kokeneempia taistelijoita miten toimia tilanteissa, joita he olivat käyneet läpi ikuisuuden ja minä pari viikkoa. Lienee sanomattakin selvää, että en selvinnyt kaikista minulle annetuista tehtävistä niin hyvin, kuin minun asemassani olevalta henkilöltä vaadittaisiin, mutta ainakin yritin ja todella halusin oppia toimimaan oikein ja sillä tavoin ansaitsemaan asemani. Siksi en ole täysin pettynyt suoritukseeni menneen puolen vuoden ajalta, vaikka kieltämättä jotkin yksittäiset kämmit harmittavat varmasti vielä pitkään.

Nyt olen vihdoin tilanteessa, jossa en voi enää selitellä huonoja suorituksia kokemattomuudella. Nyt minun pitäisi pystyä lunastamaan ne lupaukset, jotka olen itselleni menneen vuosipuolikkaan aikana tehnyt. Uskoisin, että kehitystä on tapahtunut monellakin tasolla, joten ei ole täysin mahdotonta, että saisin suoritettua tämän vielä edessä olevan koettelemuksen vain vähäisellä kunnian menetyksellä.

Olen koittanut miettiä, miten sain tämän takana olevan puolikkaan kulumaan näinkin nopeasti. Varmaankin suurin syy on kaiken erilaisuus ja ympäristön sekä toiminnan uutuudenviehätys. Toinen suuri tekijä on varmasti se, että olen puolittain pakon edessä oppinut purkamaan itseäni lyijykynällä ruutupaperille tai sähköisesti tutuille ja nykyään täysin tuntemattomillekin. Siksi mikään ongelma ei ole kasvanut ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Edessä piileskelevistä möröistä suurin ja karvaisin on varmasti rutinoituminen. Seurattuani puoli vuotta vanhemman rotaation hiljalleen edennyttä henkistä murenemista, olen päättänyt yrittää välttää samankaltaista henkistä rappiota viimeiseen asti. Se ei tule olemaan helppoa monestakin syystä. Tuskin vähäisimpänä niistä on tänne lähdetiessäni seinään ajamani parisuhde, joka on alkanut nyt kummittelemaan tosissaan. Ei tee hyvää, kun on aivan liikaa aikaa hautoa huolia parin tuhannen kilometrin päässä kotoa, vailla mahdollisuutta vaikuttaa niiden aiheuttajiin.

En taida edes aloittaa ihmissuhteista. Tässäkin taitaa olla jo liikaa. Lisäksi kello on tätä kirjoittaessani melkein kaksitoista ja herätys aamulla on hiukan neljän jälkeen. Ensimmäinen satsi vanhoista poistuu Camp Christinasta lopullisesti (?) hiukan viiden jälkeen. Eivätköhän he ole kuitenkin ansainneet jonkinlaisen morotuksen. Niinno. Ennen sitä täytyy vielä koittaa selvitä ulos kontista. Voin aika turvallisesti veikata, että körmyni oven eteen on jo tähän mennessä kasattu aika vakuuttava määrä tuoleja, kaappeja, lipastoja ja muuta roinaa. Heh.

Alas sortovalta!

No niin. Olen taas kerran selkä seinää vasten. Ehdin jo muutaman viikon nauttia mahdollisuudesta nopeaan sähköpostin lähettämiseen. Isä löysi käyttööni ohjelman, jonka kautta pystyin lähettämään jopa suhteellisen isoja liitetiedostoja aivan järkevvää vauhtia, vaikka tämä yhteys on mitä on. Melkein kuukauden päivät sitä riemua kesti, ennen kuin 20. päivä viime kuuta käyttämäni Pimmy -ohjelmajudanssi lopetti yhteydenpidon inetin palvelimen kanssa, eikä asialle ole ATK-henkilöstön mukaan tehtävissä mitään.

Alkaa keittää pikkuhiljaa yli. Tämän taustalta on pakko löytyä jonkinlainen salaliitto. Joka kerta, kun löydän ratkaisun helpottamaan tämän tuskaisen hitaan nettiyhteyden aiheuttamia ongelmia, jostain hyökkää joku taho torpedoimaan sen ratkaisun ja palauttamaan minut lähtöruutuun. Minua on taas estetty käyttämästä sähköpostiohjelmaa, jonka kautta ajatusten vaihto kotimaahan olisi ollut ihanan helppoa ja käytettävissä olevaan yhteyteen nähden oikein nopeaa. Salaliitto. Ei tätä voi mitenkään muuten selittää. Olen vain pieni pelinappula Microsoftin hallinnoimalla pelikentällä, jossa lahjotut joukkuetoverini pelaavat minua vastaan ja näin pakottavat minut alistumaan Hotmailin ikeen alle kerta toisensa jälkeen.

Sonera ja TTY ovat ainakin samassa juonessa. Vielä jää nähtäväksi, kuinka laaja tämä valheiden ja petoksen vyyhti todellisuudessa on. Tuskin tämäkään väylä tarjoaa kovinkaan pitkäaikaista ratkaisua ongelmiini. Todennäköisempää on, että jostain ilmaantuu taas uusi taho, joka kieltää sanallisen ilmaisun minulta kokonaan, vedoten kansalliseen turvallisuuteen tai mahdollisesti johonkin puolustusvoimain pilkuntarkoista perusasiakirjoista, joissa määritellään sotilaan oikeudet internetissä tapahtuvaan viestintään. Otan katkot, jos tämä viattoman työläisen sortaminen ei kohta lopu. VÄÄRYYTTÄ. Barrikadeille toverit! Meitä sorretaan taas!! Järjestelmä rajoittaa elämäämme ja tekee siitä merkityksetöntä. Tämä ei voi jatkua näin.

Elämme vain vapauden illuusiossa. Olemme näennäisesti onnellisia kaikesta siitä turvallisuudesta ja järjestyksestä, jota meille tarjotaan, mutta todellisuudessa olemme vain järjestelmän huoria vailla minkäänlaisia oikeuksia. Meitä ohjaillaan narussa, jonka päässä olevat tahot tavoittelevat ainoastaan omaa etuaan. Olemme osasia koneistossa, joka tuottaa hyvinvointia vain muutamille ja joka käyttää polttoaineenaan ihmisten perusoikeuksia ja onnellisuutta. Emme elä itsellemme, vaan rakentaaksemme jonkun toisen utopiaa, ilman mahdollisuutta mihinkään muuhun. Meidän on herättävä näkemään totuus sellaisena, kuin se on, ei sellaisena, kuin se meille syötetään. Meidän ei haluta ymmärtävän totuutta, sillä se olisi totuuden hallitsijoiden etujen vastaista. Heidän kannaltaan on parempi, että elämme valheellisessa onnellisuuden tunteessa, tietämättä, että meillä olisi mahdollisuus, jopa oikeus kokea jotain paljon parempaa.

Meille valehdellaan väittämällä, että elämämme olisi jotenkin parempaa, kun on olemassa ”valtioita”, ”kansoja” ja ”uskontoja” joiden luomia sääntöjä ja määräyksiä noudatamme. Kaikki edellä mainituista ovat vastuussa kaikesta kärsimyksestä ja pahasta olosta, minkä keskellä elämme. Todellisuudessa on olemassa vain yksi tietoisuus, elämä on vain unta ja me olemme vain itsemme mielikuvitusta vailla minkäänlaisia rajoja rakentaa maailma, jossa kaikilla olisi mahdollisuus onneen. Elämä on pelkästään huvipuistolaite. Se laite on niin voimakas, että kuvittelemme sen olevan todellisuutta, emmekä ole missään olosuhteissa valmiita uskomaan mitään muuta. Meille ei anneta mahdollisuutta nauttia kyydistä, vaan meidät huijataan tekemään valintoja, joiden väitetään tekevän meidät onnellisiksi, mutta jotka imevät meidät kuiviin ja jättävät jäljelle ainoastaan tyhjän kuoren siitä, mitä joskus olimme.

Niin, saatana.

Kaiken lisäksi ruokalasta oli keksit loppu.

Juu.

Rotaatio vaihtuu. 8. päivä. Uudet ihmiset ja jossain määrin uudet kuviot. Olen nyt viettänyt Kosovossa melko tarkkaan kuusi kuukautta. Tämä ensimmäinen vaihe alkaa siis olla hyvinkin pitkälti ohi. Ensi viikosta lähtien olen yksi niistä, jotka tietävät eniten täällä toimintatavoistamme ja paikallisten kanssa toimimisesta. Pelottavaa. Ei ole enää ketään kehen tukeutua. Nyt minun pitää olla se, joka osaa toimia kaikissa tilanteissa. Lisäksi uusien ihmisten astuessa johtovastuuseen kommpaniassa ja joukkueessa, on syytä hiukan jännittää, mihin suuntaan meininki lähtee kulkemaan. Ennusmerkit ovat olleet ainakin tähän asti kovin huonot.

Toki tähän asti toiminut päällystö on hoitanut hommansa niin esimerkillisesti ja terveellä maalaisjärjellä, että heidän ylittämisensä taitaisi olla varsin mahdotonta. Eniten pelottaa, että saapuva johto näkee nuorissa miehissä ja naisissa saman varusmiesporukan, jota he ovat elämäntyökseen johtaneet Suomessa. Jokainen armeijan käynyt voi varmasti kertoa katkeria tarinoita siitä, kuinka tärkeitä asioita intissä toisinaan korostetaan uskomattomalla innokkuudella ja kuinka tuskaisen vaikeaksi niiden asioiden korostaminen elämän kurkkusalaattipuvussa tekee. Toivon todella kovasti, että saapuvat ovat kuitenkin myös enimmäkseen ihmisiä, joiden kanssa voi harrastaa jonkinlaista järjellistä kanssakäymistä. Toivon myös vähintään yhtä kovasti, että saapuvat ymmärtävät, minkälaisessa ympäristössä ja yhteisössä täällä eletään. Muussa tapauksessa seuraavat kuusi kuukautta tuntuvat mahdottoman paljon pidemmiltä, kuin jo takana olevat kuukaudet. Jos näin käy, tulen varmaankin päivittämään näitä sivuja suhteellisen usein, sillä olen huomannut, että vitutuksesta ja ahdistuksesta on paljon helpompi kirjoittaa, kuin hyvästä fiiliksestä. Luovia mielentiloja ovat ne.

Jos olisin seurannut alkuperäistä suunnitelmaani, kotiutuisin ensi viikon tiistaina.

Jos olisin aloittanut laulutunnit kahdeksan-vuotiaana, osaisin varmaan laulaa paljon paremmin

Jos vaikka lähtisin punttikselle.