Eräskin kaveri pohti tässä muutama kuukausi sitten, että suurten ikäluokkien eläköityessä ja vallatessa lopullisesti maamme päättävät elimet, ei ole enää poliittisesti korrektia puhua vanhuksista. Yleisten hyvien tapojen mukaan kansamme elämällisesti kokeneinta osaa voitaisiinkin alkaa silloin kutsua "karpaaseiksi" tai ehkä "harmaiksi panttereiksi."
Lapsuudelleni puitteet tarjonneessa pienessä maalaiskunnassa näiden vähän iäkkäämpien taistelijoiden osuus onkin sitten vielä keskimääräistäkin suurempi. En sano sitä mitenkään paheksuen vanhuksia, mutta seikka kyllä pistää silmään Kosovon ikäjakautumaan tottuneelle aika voimakkaasti. Tätä se Suomen tulevaisuus tulee kuitenkin olemaan, joten on ehkä ihmettelemisen sijaan sopeuduttava tilanteeseen.
Eläkeläisvoittoinen kunta tiedostaa eläkeläistensä määrän melko hyvin ja heille onkin järjestetty mielestäni varsin hienolla tavalla erilaista viriketoimintaa. Vietin hetkosen tästä tämänviikkoisesta lomailurupeamastani tuuraten lomailevaa äitiä vetämällä muutaman varttuneemmille suunnatun kuntosalikerran, ja tein sen vieläpä oikein mielelläni. On aina yhtä hauskalla tavalla mielenkiintoista kuunnella räiskyvien persoonien juttuja ja ajatuksia nykymaailman menosta.
Sairaudet ja kuolema ovat jutuissa jollakin tavalla aina läsnä, mutta niistä puhutaan naureskellen ja varsin toteavaan tyyliin. Viimeisimmästä kuntoilukerrasta jäi jostain syystä mieleen juttu, jossa aiemmin piiriin osallistunut isäntä oli nyt sairastunut vakavasti ja oli nyt luultavasti loppuun saakka sairaalan vuoteen oma. Sairastunut mies oli aina ollut kovakuntoinen sälli ja viimeiseen saakka tunnollinen työmies. Joku tiesi kertoa jutun, jonka mukaan hän oli lähtenyt metsätöihin vielä vain hetken ennen sairastumistaan ja vaikka hän oli joutunut melkeinpä konttaamaan metsästä pois töihin uuvuttuaan, hän ei vieläkän suostunut tunnustamaan tappiotaan. Töitä on tehty koko elämä, eikä luovuttaminen ole ollut vaihtoehto ennenkään.
En minä tiedä, mutta väitän kuitenkin, että niin pitkä omistautuminen ammatille ja asialle muovaa ajatusmaailman tärkeysjärjestytä ja omakuvaa melkoisesti. Siksi voin vain kuvitella, miltä tuntuu huomata, ettei enää kykene tekemään sitä, missä on ollut helvetin hyvä harjaannuttuaan siinä koko elämänsä. Jos työ on ihmisyyden mittä, kuinka musertavalta työkyvyn menetys tuntuu?
Näitä ajatuksia vasten omat mietteeni siitä, että työlle ei kannata elää, vaan että elämä on työn ulkopuolella, asettuvat taas hiukan uuteen valoon. Pidän Maslow'n tarvehierarkiasta pääasiassa siksi, että se sopii varsin hyvin yksiin omien havaintojeni kanssa. Kahden sukupolven aikana Suomi on nostettu tilanteeseen, jossa turvallisuuden ja jatkuvuuden kautta ollaan voitu siirtyä perheen tuen ja hyväksynnän kautta vaatimaan arvostusta itselle ja omien käsien töille. Kaiken lisäksi kaikkea saavutettua pidetään itsestäänselvyytenä, joten enää alemman tason tarpeet vaikkapa omasta turvallisuudesta eivät ole pinnalla enää päivittäin, eikä niiden kehittämiseen tarvitse panostaa. Ei nappaa. Siis noin keskimäärin ja rankasti yleistäen.
On hiukan hämmentävää ajatella, että minun mahdollisuuteni tavoitella pyramidin huippua on saavutettu niiden ihmisten työllä, jotka nyt puhuvat vitsaillen kuolemasta ja kehonsa haurastumisesta. Järkälemäisen massiivisen, minulle heitetyn pallon laskeutuessa kohti syliä on vielä hetki aikaa ajatella pystynkö ottamaan sitä vastaan, vai onko minulla vain liian kiire pitää hauskaa.
Minun ikäluokkani olisi pystynyt samaan kuin kokeneemmat jos meidän olisi ollut pakko. Vaan kun ei ole ollut. Edes joskus olisi syytä muistaa miksi.
