Tauko

Vaellellessani internetin tiettömillä informaation aroilla, koin jotain jota voi kuvata ainoastaan henkiseksi valaistumiseksi. Kohtasin aivan sattumalta, kuin johdatettuna profeetan, joka käytti itsestään nimimerkkiä "pappa m-36." Pappaa seurasi hänen uskollinen opetuslapsensa, Kupiaisen Esko, uskollinen naapuri ja näkijä hänkin. Heidän monumentaalinen todistuksensa kaatoi maailmani, mutta vain siksi, että voisin alkaa rakentamaan sitä uudestaan, oikeille perustuksille.

"pappa m-36" ei aikanaan saanut edistyksellisine ajatuksineen haluamaansa julkisuutta levikiltään suurimmassa sanomalehdessämme. Tahdon tarjota väärinymmärretylle visionäärille kädenojennuksena mahdollisuuden toisenlaiseen, valitettavasti hiukan suppeampaan julkisuuteen. Tämä aikamme yksi suurista näkijöistä sekä osoittaa viiltävän sarkasminsa avulla epäkohdat valtiomme rahankäytössä ja puolustuspolitiikassa, että tulee ratkaisseeksi suurimpiakin valtionpäämiehiä jo vuosia vaivanneet ongelmat Balkanilla jo kuusi vuotta ennen, kuin Martti edes aloitti työsarkansa.

Jotta hehkutukseni ei veisi huomiota itse messiaaniselta totuuden sanalta, annan "papan m-36" itse, omin sanoin, kertoa meille kaikille sen, mitä emme itse ole onnistuneet näkemään.


Lähde

Arvoisa Helsingin Sanomain Lukijain Kirjeiden Toimitus. Olen useasti lähestynyt teitä mielipide kirjoituksillani, mutta ette ole niitä julkaissut. Tällä kertaa asiani koskettelee todella ajankohtaista ja polttavaa kansainvälistä ongelmaa joten olisi suotavaa julkaista mielipide mahdollisiman nopeasti. Kiitos.

Rauhanturhaajat pois Kosovosta

Suomi on lähettänyt rahantur rauhanturvaajia Kosovoon vaikka se maksaa veron maksajille paljon rahaa jolle olisi käyttöä Suomessakin kun on työttömyyttä. Ihan turhaan! Serbit ja albaanit tappelee kumminkin ja meidän pojat voivat siellä loukkaantua tai kuolla. Meidän miehet ovatkin oikeita rauhanturhaajia eikä mitään turvaajia.

Naapuri Kupiaisen Esko on sitä mieltä, että koko Kosovo pitää aidata ja antaa niiden siellä tappaa toisensa sukupuutoon niin ei tule jatkossa harmeja. Minä kuitenkin olen rauhan mies enkä kannata tappamista. Suomalaiset pitää kuitenkin saada pois Kosovosta.

Minä olen keksinyt keinon millä serbit ja albaanit saadaan rauhotettua. Luin siitä teidän lehdestä, että amerikkalaisila oli semmoiset vehkeet sodan aikana, että ne pystyvät lähettämään omaa propakanda ohjelmaa serbien televisioon ilman että serbit pystyivät estämään. Tässä mielestäni on keino.

Minä en alkuunkaan ymmärrä miksi aikuiset miehet siellä haluavat ryöstää, raiskata ja tappaa kun ne voisivat maata sohvalla ja katsella televisiota. Amerikkalaisten pitäisi lähetää serbien ja albaanien kanaville jalkapalloa ja dallasia niin johan äijät jäisivät kotiin eikä tihutöitä tapahdu.

Tässä voisi paremmin olla Suomenkin mahdollisuus auttaa. Ei enää tarvitse lähetää lähettää Kosovoon sotilaita kun voi kääntää serbiksi ja albaaniksi Mtv3:n Salattua Elämää ja suomalaista jalkapalloa. Jo rupeaisi ukkoja nukuttamaan eikä tekisi enää mieli tuhota ja tappaa.

Mutta sm-liigan jääkiekkoa tai ainakaan hifk:n pelejä ei pitäisi lähettää kun voisivat siitä ottaa oppia ja tehdä kahtakamalampia veritöitä.

Kunnioittaen: Nimim. Pappa m-36, Nilsiä

Ps. Saako tässä lähettää terveisiä? Lähetän terveisiä Liskin Otsolle Turkuun. Kiitos.

Aleksi lueskelee tänään Finnairin matkustamossa eteensä liian lähelle sijoitetun penkin selkämykseen pultatun muovisen pöydän ohjetekstejä, ja kuuntelee musiikkia.

Takaisin aiheen viereen kahden viikon kuluttua.

Kaikkea hyvää juurikin sinulle.

Taivas kattona

Ei tarinaa tai pitkästyttäviä taustoja. Yritys korvata tuhat sanaa.

Tykkää tai älä, mutta ole kuitenkin jotain mieltä.

Wiima

Heräilin aamusella pirteänä hiukkaseen viileästä körmystä. Olin koteloitunut melkoisen syvälle viiden lumihiutaleen deluxe-thermopeitteen keskelle, eikä varsinaisesti aivan hirvittävästi houkutellut päästää peiton alle molekyylin vertaa ympäröivää ilmaa. Kännykkä oli kuitenkin säädetty herättämään sen verran viime tipassa, että karu totuus repi peiton päältäni ja putosin taas kerran sängyn lämpimästä syleilystä jäiseen arkeen. Nopean aamiaisen jälkeen raahauduin portille, jotta ulkona oleva partio voisi poimia minut kyytiin ja heittää Lipljanin keskustaan, seuraamaan tolpan nokasta paikallisten liikehdintää pian mahdollisesti avattavan multienisen koulun kupeesssa.

Pakkasta ei mittarin mukaan ollut kovinkaan paljon, mutta edes arktisten olojen karaisema suomalainen korpisoturi ei voinut välttyä melkoisilta vilunväreiltä kiivetessään vartiotornin jäisiä portaita. Syy luihin asti tunkeutuvaan kylmyyteen oli kymmenen metrin sekuntinopeudella puuskittain puhaltava pohjoistuuli. Suomeakin koetellut kylmyys oli tullut iskemään viimeisen kostonsa myös meille ulkosuomalaisille ennen muuttumistaan välimeren leppoisaksi ja vilvoittavaksi tuulenvireeksi.

Tolpan nokkaan nostettu ihmisakvaario antoi onneksi suojan pahimmalta puhurilta, mutta kovinkaan lämminhenkinen ei tämänpäiväinen pykälävuoro kuitenkaan ollut. Kumpikaan kopin lämpöpattereista ei suostunut yhteistyöhön, joten viisituntiseksi kaavaillusta vartiovuorosta oli tulossa melkoisen mielenkiintoinen. Useamman tunnin paikallaan istuminen ei yleisen käsityksen mukaan ole kovinkaan hyvä keino pysytellä lämpimänä, mutta kokeiltava oli kuitenkin.

Ensimmäinen tunti kului leppoisasti tyhjiä katuja vartioidessa. Myös avattavaksi kaavailtu koulu oli aivan hiljainen. Jo toisen tunnin loppupuolella paikallaan nököttäminen alkoi tehdä tehtävänsä. Pyrin olemaan aivan hiljaa liikkumatta piilossa vaatteiden keskellä, mutta kylmä löysi minut siitä huolimatta. Ovela pirulainen.

Koitin hiukan lämmitellä juoksemalla tornin rappuset alas ja taas ylös, mutta jäätävän viima kumosi liikunnan lämmittävät vaikutukset vähän turhan tehokkaasti. Taisin itse asiassa jäädä jopa tappiolle.

Lopulta ajoneuvopartion kaverit saapuivat pelastamaan päiväni ilouutisia tuoden. Koulun lämmitysjärjestelmän vesiputket olivat umpijäässä ja koulu jääkylmä. Lapsukaisia ei oltu haluttu päästää kärsimään kylmää pieneen lämmittämättömään huoneeseen, joten avajaisia oltiin siirretty määräämättömän pituisen ajan eteenpäin. Turha on työ tyhjien pihojen vartijain, joten sain itsekin luvan poistua ikkunallisesta pakastimestani. Which was nice.

Loppupäivä kuluikin tiukasti ulkotiloja vältellen. Viiman takia jokainen siirtymä lämmitettyjen tilojen välillä oli avaruuskävelyä vastaava suoritus. Lämpöeristys ei ole näissä meidän laatikkoasumuksissamme aivan maailmanluokkaa, joten joitakin kirosanoja körmyjen kylmyyden johdosta lennähteli messin pöytien ääressä, kun käväisin ostamassa muutaman motivaatiopatukan. Toppatakkiin pukeutuneet taistelijat joivat kaljaa hanskat kädessä.

Oma körmy pitää lämpöä onneksi kohtuullisen hyvin. Muutaman joukkuetoverin körmyjen ominaisuudet mahdollistaisivat lentokoneiden siipien aerodynamiikan testaamisen. Rakennusmallia on otettu Boeingin tuulitunneleista.

Uhkailevat huomenna kylmenevän entisestään.


Koulu & Pääkatu. Näkyvissä myös muutama Rugovan kunniaksi salkoon nykäisty surulippu. Kova on meininki kaduillamme, kuten kuvasta käy ilmi. Ihan jokaista mellakkaa en viitsinyt edes raportoida. Alle 2000 ihmisen kokoontumiset on niin arkipäivää. Turhaan tuketta viestiverkkoon. Heh.

Kotiutumisjuhlan ohjelmaan pieniä muutoksia

Kosovosta Slovakiaan matkalla ollut, slovakialaisia kotiutuvia rauhanturvaajia kuljettanut kone tuli tonttiin tänään n. klo 21 Unkarissa. Kyydissä 45 rauhanturvaajaa ja 3 miehistön jäsentä, ainakin yksi eloonjäänyt. Koneen putoamissyy on hämärän peitossa.

Tässä valossa Finnairin säännöllisen epäsäännölliset viat hydrauliikassa ja ylimääräisistä tarkastuksista aiheutuneet viivästykset eivät kai sitten olleetkaan niin suuri henkilökohtainen tragedia. Jos vaikka unohdetaan ne myöhästelyt ja ollaan ihan tyytyväisiä siitä, että yleensä päästään lomille. Tuntuu melkoisen julmalta ivalta kohtalon puolesta, että tämä tapahtui juuri kotiuttamislennolla.

On kyllä pakko tunnustaa että mahdollisuus on käynyt mielessä, kun olen kiivennyt massey-fergusonin vetämiä tikkaita Finnairin lentävän alumiiniputken hellään syleilyyn. Varmaan osittain tästä syystä on aina niin mahtava tunne tajuta koneen pyörien tehneen lähempää tuttavuutta Helsinki-Vantaan asfaltin kanssa, kun se aika vihdoin tulee. Siinä vaiheessa mikään ei oikein enää mennä vituiksi.

Tänään meni. Onneksi ei sattunut kohdalle.

Olen pahoillani jokaisen koneessa olleen, ja heidän perheidensä puolesta. Melkoisen kamala elämän viimeinen minuutti. Vain hiukkasen liikaa aikaa tajuta mitä on tapahtumassa. Ei varsinaisesti se tapa, jolla haluaisin lähteä. Toisaalta en haluaisi tässä vaiheessa elämääni lähteä millään tavalla, joten ei liene syytä jatkaa pohdintaa keskittyen pelkästään lentämisen aiheuttamaan uhkaan ihmisen elämälle.

Toki, jos tämä olisi tapahtunut tuntemilleni suomalaisille, olisin melkoisen järkyttynyt. Kuitenkin koska olen tunteeton, sydämetön pala mustaa piikiveä, en ole shokissa. Tämä oli uutinen siinä, kuin autopommi Irakissa tai mellakat Norsunluurannikolla. Vaikka tämäkin sattui periaatteessa lähelle, en osaa järkyttyä. En vaan osaa. Liikaa sitä samaa, joka puolella, jokaisesta viestivälineestä. Pahoillani? Kyllä. Surun murtama ja kauhuissani oman turvallisuuteni puolesta? Een varsinaisesti.

En usko, että pelkäisin huomenna henkeni puolesta yhtään enempää, kuin tänäänkään. Tietenkin pahin saattaa tapahtua minä päivänä tahansa, mistä syystä tahansa täällä ollessani, jolloin koko reissu ei luonnollisestikaan olisi uhrauksen arvoinen, mutta se ei ole syy jäädä kotiin kyhjöttämään. Pelkäämällä kaikkea mahdollista, jää paitsi vähän turhan paljosta.

Kuitenkin, reilusti yli neljänkymmenen perheen elämä muuttui tänään siksi, että isä, poika, setä, tai veli oli määrätty tekemään vieraassa maassa elävien ihmisen elämästä hiukan helpompaa ja siksi, että venäläiset eivät osaa rakentaa lentokoneita. Se ei ehkä ole mitään verrattuna niihin menetyksiin, joita tuhannet muut perheet joutuvat kokemaan joka ainoa päivä, joka puolella tätä onnetonta palloa, mutta se ei silti tee menetyksestä yhtään vähemmän merkittävää niille, joita se koskee.

Olen pahoillani.

Ciao bella

This one goes for my beloved friends in the lovely land of Italy.

Living now relatively close to Italy, the thought of visiting my old but not forgotten friends there never left the back of my head. I sometimes have the problem of not getting things done so it took me almost seven months to actually do something to contact the guys living a little to the west from my current location. I finally found a few e-mail adresses from my archives and sent a hello to all of them, but only found out that for some reason or another, they wern’t used anymore. I heard that my lovely friend Jaana had been in contact with some of the guys so I didn’t abandon hope but still tried to send message to address she had given me.

Today, I went to check my mailbox, as I do every single day, desperately hoping for some word from my friends. The overwhelming joy filled my heart when I noticed that Francesca, who I had tried to contact earlier, had replied. The content of the message made me even happier. She wrote that my visit could be arranged, and that she is even looking forward to it. Boy, was I like the shining sun the rest of the day. Just when I thought I couldn’t get any happier, I noticed that I had received also a message from Alessandro. Thank you for making my day guys.

So now there’s a goal in my life again. I just have to figure out the exact date(s) when I take off from Macedonia to be transported to the land of overwhelmingly friendly people and good wine. (I think it was Danilo’s dad who first introduced me to the wonderful world of italian wines. Thanks Michele heh.) Easter could be one possibility. I heared that there could be quite a many of you in Matera then.

So now a little about myself. I work as a squadleader in the first mechanised infantry platoon of A-company in the Finnis contingent (I bet that tells you a lot. :) ). Shortly put I work as a peacekeeper in central Kosovo. I have seven fine men and two women in my squad and my job includes mostly planning and leading patrols and vehicle checkpoints and guarding the base. Sounds pretty boring, but I’d dare to say it isn’t.

I get to be in contact with the local people, most of wich are very friendly and decent people, every day. I’ve been able to see totally different culture and through that, I’ve learned to see my own world in a completely different light and also learned quite a lot of myself in the progress. I could easilly say that this has been quite an experience for me and I’m quite sure that I’m going to look back to this year with a lot warm feelings. Even more so, if I manage to see some friends, who I havn’t seen in too long time.

My last visit to Italy was unforgettable because of a huge bunch of unforgettable people. Knowing that I’m going to see the same people not long from now gives quite a lot of strenght to make through the remaining few months here. So all the best for every single one of you.

I could say I’m waiting the Easter like Christmas now. Heh.

Oh the memories. ;)